Erämaan auringonlasku

Kun aurinko laskee tunturissa, taivaanranta värjäytyy ensin pakkasensameaan oranssiin. On kuin aurinko tekisi hiljaista, kaunista kuolemaa, mikä saa kiitollisuuden vielä läikähtämään ennen lopullista pimeyttä. Kun valo on enää piste horisontissa, syttyy sen eteen, jonnekin vaaran alarinteelle, kuitenkin vielä säkenöivä purppurainen kokko. Kuin valtava violettiin vivahtava virvatuli.

Ja sitten, ja sitten: tunturin vastapuoli, koko toinen taivaanranta, värjäytyy vaaleanpunaiseksi. Yksinäinen hiihtäjä katsoo hämillään ympärilleen: takana aurinko on jo laskenut, mutta vielä tovin matkaa saa taittaa lumotussa maassa, jossa alapuolen valkoisen ja yläpuolen valkoisen jakaa kahtia pitkänpitkä vaaleanpunaisena hehkuva raita.

Kun pimeys sitten nousee – sillä täällä se ei laskeudu – se nousee vaivihkaa ja tyynnyttävänä kuin Ravelin Bólero. Miltei kirkkaana sinisenä se nousee tunturin takaa, se kohoaa ja tummenee ja kietoo lopulta sisäänsä kuin turvallinen vaippa. Turva on toki pelkkä illuusio; syvänsinisen mukana tulevat kylmyys ja erikoinen pimeys, jossa edessään valkoisena loistavat ladut kyllä näkee, muttei sittenkään näe.

Mutta kun tähdet sitten syttyvät tuikkimaan määrättöminä pään ylle, on hiihtäjä jo ehtinyt alas huipulta, ehtinyt lämpöön ja toisten luo. Erämaa on äänetön, jähmettynyt, pimeä.