Äänen johdattamana halki kaupungin
”50 people are watching each other, making individual decisions, and yet they are part of a group at the same time. Even though the artificial intelligence observes human behavior from a distance, her voice sounds more human with every step. … Along the way, artificial binaural recordings and cinematic compositions set the urban landscape to music. The journey through the city becomes a collective film.”
Olen hautausmaalla ja aurinko paistaa. On sellainen Berliinin keväälle tyypillinen päivä, jona on aamulla varustautunut aivan liiallisella määrällä vaatekerroksia ja iltapäivällä joutuu kantelemaan takkia, huivia ja neuletta käsissään. Korvillani on kuulokkeet, joista kuuluu elektronista puhelinjonotusmusiikkia ja vähän väliä ääni, joka sanoo: ”Ole hyvä ja odota. Remote Mitte alkaa hetken kuluttua.”
Olen tullut esitykseen, joka ei ole esitys vaan kaupunkikierros, mutta ei aivan sitäkään. En tiedä, mitä tuleman pitää.
Sitten musiikki vaihtuu, ja äänikin: se kuulostaa äkkiä naiselta, mutta on konemainen, tieteiselokuvista tuttu tekoälyn ääni. Ääni esittelee itsensä ja kehottaa minua siirtymään haluamani haudan luo. Äänen jatkaessaan monotonista kerrontaansa tarkastelen hautaa, joka on muita vieressä olevia suurempi. Siihen haudatulla miehellä on sattumalta sama syntymäpäivä kuin esikoisellani, mutta vuosien takaa: syntymävuosi on 1888. Mietin, juhlittiinko miehen syntymäpäiviä tämän ollessa lapsi. Sotilasarvoksi on merkitty kenraaliluutnantti. Ehkä tämä oli armeijan hautausmaa?
Ääni puhuu taukoamatta, ja nyt se pyytää minua siirtymään kohti hautausmaan keskikohtaa. Silmäkulmastani näen, että muut ovat jo alkaneet liikkua; kuin näkymättömän käden ohjaamina joukko lähestyy hallitusti keskustaa kaikilta suunnilta. Meitä on viitisenkymmentä, ja meillä on kaikilla kuulokkeet korvillamme. En tunne joukosta yhtäkään. Muodostamme ympyrän ja tutkailemme toisiamme. Mukana on naisia ja miehiä, saksalaisen ja muunmaalaisen näköisiä; nuorimmat ovat parikymppisiä, vanhimmat kuusissakymmenissä, mutta nuoria on kuitenkin selvästi eniten. Kaikki ovat riisuneet takkinsa. Yksi naisista on raskaana.
”Teistä kaikista on 99 prosenttia samaa, mutta kaikki te pyritte korostamaan omaleimaisuuttanne”, ääni korvissani sanoo, enkä voi olla ajattelematta: ”Niin, paitsi jos olet suomalainen, jolloin pyrit kaikin tavoin olemaan erottumatta joukosta.” Sitten ääni käskee minua etsimään joukosta minua eniten kiinnostavan ihmisen. Kenen kanssa haluaisin jutella? Katseeni kiertää ympyrää ja päädyn tyttöön, jolla on hauskat pussihousut, mutta hän ei katso minua.
Hetken kuluttua jätämme hautausmaan taaksemme ja kuljemme kanaalin viertä äänen ohjaamana. Oletan, että ääni kertoo muille samaa kuin minullekin, mutta varma en voi olla. Minua se kehottaa seuraamaan edessäni kulkevan kävelyä ja tarkastelemaan tämän selkää. Onko henkilöllä huono ryhti? Haluaisinko vaihtaa vartaloita hänen kanssaan? ”Oletko kiitollinen omasta vartalostasi?” ääni korvissani sanoo, ja juuri silloin vastaan tulee pyörätuolilla alle metrin mittainen mies, jolla on suuri pää ja korvasta korvaan ulottuva iloinen hymy.
Pian saan huomata, että kaikki laumastamme eivät tosiaan saa ääneltä samoja viestejä. Olemme risteyksessä, josta muu joukko kääntyy oikealle, mutta minulle ääni kertoo joukon olevan menossa umpikujaan. Minun lisäkseni eräs nuori mies näyttää epäröivän: mennäkö mukana? Mitä jos erkanemme ryhmästä? Me kaksi joudumme pian kuitenkin juoksemaan, sillä lauma käveleekin määrätietoisesti kadun päässä olevalle rakennukselle, avaa oven ja astuu sisään. Ääni yllättää jälleen, tällä kertaa toteamalla: ole varovainen, kyseessä on psykiatrinen sairaala.
(kuva täältä)
Tuntia myöhemmin nousemme päärautatieasemalta S-Bahniin. Luovutan istumapaikkani ryhmän vanhemmalle jäsenelle, joka nauraa minulle ehkä hivenen loukkaantuneena: ”Ai siksi, kun ääni käski antamaan paikan vanhemmille!” Se on koko kahden tunnin mittaisen kierroksen aikana ainoa kerta, jolloin kuulokkeiden, äänen ja ryhmän luoma illuusio rikkoutuu hetkeksi ja putoan muutaman äänen lausutun sanan ajaksi takaisin ympäröivään todellisuuteen. Muutoin unenomainen tunnelma kietoo minua sitä enemmän otteeseensa, mitä kauemmin kuljen kuulokkeet korvillani.
Meistä on tullut ryhmä, jolle maailma näyttäytyy moniulotteisempana kuin muille, ryhmän ulkopuolisille. On kuin meillä olisi syvempää tietoa, ja voin kuvitella, että samantapaisin silmin muita ihmisiä katselevat ne, jotka tajuntaa laajentavien aineiden myötä uskovat havaitsevansa enemmän yhteyksiä ja säälivät muiden ihmisten latteaa kokemusmaailmaa. Samoin toivon jo, ettei kierros vielä loppuisi, että se jatkuisi vielä pitkään.
Kun juna ei ota lähteäkseen asemalta, ääni puuskahtaa: ”Liiku nyt jo!” Se näyttää näkevän kaikkialle, tietävän kaiken.
Remote X on poikkitaiteellisen saksalais-sveitsiläisen Rimini Protokoll -teatteriryhmän kehittämä projekti, jonka ensiesitys oli Berliinissä jo vuonna 2013. Sen jälkeen sitä on esitetty 28 eri kaupungissa Abu Dhabista São Pauloon aina kulloiseenkin paikkaan ja tilaan sovitettuna.
Tänä keväänä ensiesityksensä sai Berliinin keskustaan sijoittuva Remote Mitte, jonka kaksituntiset kierrokset jatkuvat vuoden loppuun, ja saksaa taitamattomille ääni puhuu myös englantia. Vaikka esityksen ei varsinaisesti ole tarkoitus olla kaupungin esittelykierros, oli hätkähdyttävän virkistävää nähdä Berliinistä niin monia kortteleita ja rakennuksia, joihin en ollut kaikkien näiden vuosien aikana ennen törmännyt. Samalla ryhmän, johdattavan äänen ja sattumalta esityksen osaksi tulleiden ohikulkijoiden yhdistelmä sai näkemään tututkin paikat uudelta puolelta, joka ei hetkeen unohdu.
Tänään eletty oli ensimmäinen Remoteni, mutta sen perusteella en taatusti aio jättää Helsinki-versiota kesällä väliin. Remote Helsinki on koettavissa Helsingissä 12.6. alkaen koko kesän ja syksyn.