Mietteitä maahan syöksyvästä lentokoneesta

”Niin paljon jäi tekemättä ja sanomatta”, luki viimeisessä saamassani viestissä.

Jotkut meistä saavat tietysti lähteä täältä yhtäkkiä, mitään ennalta aavistamatta. Toiset taas ovat viimeisinä vuosina niin muissa maailmoissa, että lähestyvä lähtö ei saa mielestä tilaa.

Mutta koska lääketiede toimii nykyisin niin kuin se toimii, on melko todennäköistä saada jossain vaiheessa kuulla olevansa kuolemassa. Ja samasta syystä on todennäköistä, että tieto iskee kesken kaiken. Kun kaikki on vielä kesken. Miten voin olla kuolemassa, vaikka minulla on suunnitelmia tuleville viikoille ja vuosille?

On todennäköistä kuolla kesken suunnitelmiensa. On todennäköistä uskoa viimeiseen saakka, ettei voi olla kuolemassa, koska  suunnitelmia vielä on ja koska omat jalat, kädet ja pää ovat melkoisen luotettavasti tähänkin saakka tehneet suunnitelmista totta. Kahden viikon päästä on Penan kuusikymppiset ja Lauran esikoisen olin luvannut ottaa hoitoon, kun vauva joulun alla syntyy – miten kuolema siihen sopii? Missä minä silloin sitten olen? Mitä kaikki jälkeeni jäävät tekevät silloin, kun minua ei ole missään?

Memento mori sanottiin keskiajalla, kunnes fraasi julistettiin aikansa eläneeksi. Minusta se on hyvä muistutus. Itse yritän katsoa kuolevaisuuttani silmästä silmään mahdollisimman usein ja varautua siihen, että se tulee sotkemaan suunnitelmani. Enemmän kuin kuolemaa olen aina pelännyt sitä, että joutuisin tietämään kuolevani; että lentokone syöksyisi maahan minä mukanaan ja ehtisin ajatella useiden minuuttien ajan, että nyt se on ohitse, elämäni.

Nykyisin pelkään kuitenkin hiukan vähemmän. Jos istuisin lasteni kanssa maahan syöksyvässä lentokoneessa, toivoisin osaavani ottaa heidät lähelleni ja sanoa: ”Kaikki me kuolemme joskus, eikä elämän arvoa mitata sen pituudessa. Jokainen päivä kanssanne on ollut lahja, ja vaikka olisinkin halunnut vielä jatkaa, kaiken eletyn arvoa ei vähennä yhtään se, että sille nyt tulee loppu.”