En teistä muista tiedä, mutta minua aika huijaa

Kaksi elämäni ihmistä on tullut tänä vuonna tiensä päähän. Minä olen parin vuoden päästä nelikymppinen*. Mihin aika oikein hujahti?

Kun ystäväni Johanna vietti 30-vuotissyntymäpäiviään, hän lausui ikuisesti mieleeni jääneet sanat: kun täyttää kolmekymmentä, tajuaa, ettei voi enää elää ajatellen vain mitä musta tulee; nyt on väkisinkin jo jotain. Minulla oli silloin vielä pari vuotta aikaa siihen hurjaan pyöreään lukuun, ja muistan pohtineeni: Miten voi olla. Että olisi jo jotain. Koko elämäni oli siihen saakka perustunut sellaisiin aatoksiin kuin sitten kun, mitä haluan, minne olen menossa, joskus vielä.

Jostain syystä sisäinen aikani pysähtyi siihen, kun sain esikoiseni. Alitajuisesti kuvittelen yhä olevani alle kolmikymppinen. Kolmenkympin rajapyykkiin saakka muistan vielä jokaisen vuoden selvästi: oli aupair-vuosi, ensimmäinen opiskeluvuosi, vuosi jolloin muutin Majaan ja niin edelleen. (Hullua, miten yksi vuosi oli silloin vielä pieni ikuisuus. Muistan, että kun olin ollut Redin kanssa yhden ainoan vuoden yhdessä – senkin kokonaan kaukosuhteessa – ei olisi enää mitenkään tullut kyseeseen jättää häntä, ei enää siinä vaiheessa sitoutumista. Mutta niin se tuolloin meni.)

Sitten muutimme Berliiniin, ja sen jälkeen kaikki on pelkkää puuroa, joka litistyy lyhyeksi ajanjaksoksi. Kun sitä kaikkea yrittää käydä läpi, jää jäljelle kumma tunne siitä, etten ole saanut rakennetuksi oikein mitään. Että kaikki on ollut yhtä häilymistä. En tiedä, mistä se tulee – olenhan ensinnäkin rakentanut paljonkin, perheen, asuinyhteisön, uran, elämän toiseen maahan. Ja toisekseen, yhtä häilyvää, yhtä poukkoilevaa elämä oli opiskeluaikanakin.

Vaikka kuinka yritän, en siis saa siitä oikein kiinni: mihin aika on oikein mennyt?

(Vaikka ehkä tiedän sittenkin. Aika on mennyt pyykinpesuun, kaupassakäyntiin, ruoanlaittoon, hyssyttelyyn, tissittelyyn, tassutteluun, tarhaan vientiin, kouluun vientiin, harrastuksiin vientiin, hiekkalaatikon reunalla istumiseen, vaatteiden etsimiseen ripustamiseen korjaamiseen kierrätykseen, siivoukseen, siivoukseen, siivoukseen, tarhan siivoukseen, koulun siivoukseen, hallitustapaamisissaperustajajärjestönkokouksissavanhempainilloissa istumiseen, juhlien järjestämiseen, Suomen-matkojen järjestämiseen, lasten tapaamisten järjestämiseen, ainaiseen selvittelyyn, sen sellaiseen. Ja sitten töihin. Kenties puuro syntyy juuri tästä: valtavasta määrästä arkea, arjen tasaisuutta ja oivalluksia ja piinaa ja rakkautta, jotka yhdessä litistyvät ohueksi liuskaksi.)

–

–

–

*) En ole, olen jo yli. Muutaman vuoden takainen pohdiskeluni tuntuu jo hiukan vieraalta, mutta sitäkin suuremmalla syyllä päätin julkaista tekstin, kun siihen luonnoskansiossa törmäsin.