Hektisen maailman lumo

Mitä enemmän siirtyy lapsielämän ulkopuolelle, toteuttamaan omia kiinnostuksenkohteitaan, keskittymään monimutkaisiin asioihin, joihin lapsilla ei ole pääsyä – mitä enemmän elää aikuismaailman ehdoilla, sitä vähemmän osaa enää pysähtyä lapsen äärelle, nauttia pitkiksi venyvistä hetkistä pienen ihminen kanssa, upota verkkaaseen, tarunhohtoiseen maailmaan. Sitä kärsimättömämmäksi muuttuu.

Kesällä huomasin, että Tiitiäinen oli alkanut osallistua Pachamama-illallisrituaaliin. Eikä vain osallistua! Hän huolehtii, ettei Pachamamaa jätetä koskaan väliin, ja vaatii myös aina saada sanoa oman kiitollisuusasiansa, vaikka sitten toisen perheenjäsenen jälkeen. Itse kiitollisuuden kohteet ovat ällistyttäviä. Usein hän huudahtaa ensin ”Tiitiäisen vuoro!” saadakseen kaikkien huomion. Sitten alkaa ankara mietintä: ”I’m graful for… mmm… for…” Ja lopulta ilon lähde aina löytyy. Eilen se oli ”children’s house” eli puumaja, jossa Red ja Tiitiäinen olivat leikkineet aiemmin iltapäivällä. Tällä viikolla on kuultu myös ”new house” (jota oli käyty katsomassa), ”go to Capi” (iltapäivien remontointitunnit kulttuurikeskuksella) ja ”music” (karnevaaliajan katubändit). Tuttuja ovat myös ”ridin on de bus” ja ”paygwound” (leikkipuisto). Tiitiäinen ei koskaan matki toisilta kuulemaansa ja sanoo harvoin samaa kahdesti. En edes käsitä, miten hän on oivaltanut konseptin niin loistavasti.

Tiitiäisen kielellinen taipumus on ilmiömäistä. Sanavarasto kasvaa päivä päivältä, ja päivittäin hän kyselee oma-aloitteisesti uusia sanoja. Kun kerron jonkin sanan, hän saattaa todeta: “Papan kielellä se sanotaan…” Minulle ei myöskään olisi tullut mieleenkään korjata isosisarusten puheita tämän ikäisenä, mutta Tiitiäiselle saatan todeta: “me sanotaan minne me mennään” – ja Tiitiäinen toistaa oikean muodon hetkeäkään epäröimättä. On kuin hän ahmisi kieltä ja vain janoaisi saada kuulla, miten voi puhua entistäkin paremmin. Makkara-muodon korjaan kuitenkin vain silloin tällöin ja ohimennen, sillä on niin hellyttävää kuulla hänen edelleen puhuvan mun keltasesta makkarasta jakkaran sijaan.

Kuinka hauskaa voikaan olla kaksivuotiaan kanssa, joka jo puhuu! Kun vaihdamme vuoroja Redin kanssa, kysyn Tiitiäiseltä aina, mitä he ovat Papan kanssa puuhanneet. Selityksiä on riemukasta kuunnella. Hän kuuntelee myös tarkoin ja keskittyneesti toisia ja yrittää selvästi ymmärtää kaiken parhaansa mukaan. Aamuisinkin on helpompi herätä väsymyksestä huolimatta, kun vieressä on pieni höpisijä, jonka kanssa voi heti aloittaa hyvät jutustelut.

Lisäksi Tiitiäinen on kohteliain tuntemani kaksivuotias. Kiitos, hän sanoo jokaisesta pienestäkin avusta, monta kertaa päivittäin. Kiitos, kun ojennan aamuchiakupin. Kiitos, kun käyn hakemassa hänen pyytämänsä lusikan. Kiitos, kun käärin käsienpesua varten nostetut hihat takaisin alas. Kiitoksia tulee niin tiuhaan, että välillä ne jopa hieman huvittavat: Tiitiäinen huomauttaa patjasta irronneesta lakanasta, ja kun korjaan sen, saan kiitoksen. Tai pukiessa housunkulma jää hieman ruttuun, ja kun käännän sen, kuuluu kiitos. Lähtiessämme ulos Tiitiäiseltä jää ovi auki ja käyn sulkemassa sen: kiitos. Kiitos tulee aina vilpittömällä äänellä, vikkelään ja hilpeästi. Paitsi silloin, kun jokin on kovin vaikeaa, Tiitiäinen joutuu äheltämään sen kimpussa ja kysyttyäni ensin avuntarvetta tulen apuun – silloin kiitoskin on hieman tukala.

Nykyajassa meidän voi olla vaikeaa, lähes mahdotonta viettää aikaa pienten lasten kanssa ja todella iloita ja hämmästellä lapsen rinnalla kaikkia lapsen iloja ja hämmästyksiä. Se valkenee minulle jälleen, kun nousen taas päivittäin aikuisten maailmaan ja kärsimättömyyteni kasvaa. Viikkokausia olen kyennyt elämään lapsen luona, nähnyt hänen silmillään, elänyt hänen hetkessään. Yhdessä olemme nauraneet melkein aamusta iltaan, niin hauskaa meillä molemmilla on ollut. Nyt huomaan mielessäni vilkuilevani kelloa, jospa hän jo nukahtaisi, lähtisi kaverin luo, leikkisi hetken yksin – pääsisin takaisin omaan, nopeiden ja mutkikkaiden asioiden maailmaani.

Yhdessä eläminen ja asioiden huomaaminen vaatii hitautta ja hiljaisuutta, ennen kaikkea mielessä. Aikuisten maailma on pysähtymätön, analyyttinen, kerrostunut, kärsimätön. Maailmat erkanevat toisistaan, ja elämiselle jää vähän aikaa ja tilaa. Tai ehkä kyse ei olekaan lapsen ja aikuisen maailmojen erosta, vaan rajasta inhimillisen ja nyky-yhteiskunnallisen, tärkeän ja näennäistärkeän välillä?

Kirjoitettu syyskuussa 2023.