Sattumalta

Minä olisin hyvin saattanut päätyä asumaan Edinburghiin, Helsinkiin, Fiskarsiin tai vaikka perulaiseen pikkukylään.

Mieheni olisi Redin sijaan voinut olla vakuuttava kaksimetrinen järjestötyöntekijä, söpö mustapartainen italiano tai vaikka luontorakas suomalainen opettaja. (Tai no, ehkei suomalainen sentään.)

Olisin saattanut saada ainoan lapseni alle kolmikymppisenä, erota sitten lapsen isästä ja ajautua vuosia kestäviin huoltajuusriitoihin. Olisin voinut päätyä maahan, jossa jokainen lapsi on rikkaus, ja tehdä itsekin neljä tai viisi. Olisin voinut jäädä kokonaan lapsettomaksi.

Minulle olisi sopinut erinomaisesti viisi muutakin ammattia ja kelvollisesti useampi kymmenen.

Miltei päivittäin katselen elämääni sangen ihmeissäni: tällainenko minusta siis tuli? Sisimmässäni olen yhä se opiskelijatyttönen, joka miettii mitä haluaa, mihin kykenee, mikä kaikki on mahdollista. Ulkonaisesti en ole. Olen nelikymppinen kolmen lapsen äiti, teen unelmatyötäni, parisuhdetta on takana pian kaksikymmentä vuotta, olen asunut vaikka missä, mutta kotini on Saksassa.

Saksassa? Miksi ihmeessä Saksassa? Ja kaksikymmentä vuotta – hitto vie, puolet elämästä?

Oli hilkulla, etten olisi koskaan tavannut puolisoani. Mutta hilkulla on ollut kaikki muukin. Perhosvaikutuksen näkee selvimmin vasta jälkeenpäin, ja sitten käsittää, että elämässä omaa onnistumista on vain pieni osa.

Jännittävää, kuinka toisin kaikki olisi voinut mennä. Ja huojentavaa, että meni näin hyvin.