Kevään merkkejä

Kevät on Berliinissä poukkoileva. Kuin se ei osaisi päättää, ollako vai eikö olla: yhtenä päivänä on harmaata, kalseaa ja kymmenen astetta lämmintä, toisena aurinko porottaa ja asteita on yhtäkkiä kaksikymmentäviisi. Aamulla olen pukeutunut edellisen päivän mukaan ja sitten kannan loppupäivän vaatevuorta käsivarsillani. Lasta noutaessa kasaan on lisättävä vielä lapsenkin takki, villapaita, pipo ja huivi. Tunnen itseni typeräksi T-paitailevien aurinkolasipäiden keskellä.

Kevään koittaessa myös kaikki outolinnut kaivautuvat esiin kuopistaan kuin Matiaksenmetsän männiäiset. Missä maan alla ne ovatkin koko talven lymynneet? Yhtäkkiä joka kadunkulma on saanut oman kummajaisensa. Yksi jupisee itsekseen kärrätessään tavaroitaan ostoskärryllä pitkin katua. Toinen on pukeutunut neonpinkkiin kiiltävään verryttelyasuun, jonka löytämisessä on saanut olla aikamoinen etsivä, sillä hujopilla on mittaa hyvinkin kaksi metriä.

Kolmas näyttää kasvattaneen partaa koko talven ja vähän joka suuntaan, sillä silmiä hädin tuskin enää näkee. Neljäs ottaa iloisesti kontaktia jokaiseen bussipysäkin kanssaodottelijaan, mutta puheenaiheet hyppivät niin vilkkaasti kauppakasseista auringonpimennykseen ja kuolleista koirista eläviin isoäiteihin, että keskustelukumppaneilla näyttää olevan vaikeuksia ottaa asioihin kantaa. (Nämä ovat niitä tilanteita, joissa alan aina ensimmäiseksi epäillä omaa kielitaitoani.) Ja viides on tuonut viisi – käännän päätäni katsoakseni perään -ei, kuusi papukaijaansa nauttimaan kevätauringosta polkupyörän kyydissä.

Berliinin kevät! Kaikki merkit ilmassa!