Äiti, miksi taas noin lyhyet uutiset!?

Voi perjantairutiinin autuutta, kun lapset saapuvat neljän aikaan koulusta ja päästään ”television” ääreen katselemaan uutisia!

Totta tosiaan: yhtään sarjaa meillä ei ole koskaan seurattu, mutta nyt seurataan – vallan mainioita Helsingin sanomien toimittamia Lasten uutisia. Katselun olisi voinut aloittaa aiemminkin, mutta ainakin juuri nyt 8- ja lähes 10-vuotiaat ovat täsmälleen oikean ikäisiä uutistenkatselijoita.

Nämä uutiset on tehty oivaltavan hienosti nimenomaan lapsille: aiheiden lisäksi niiden käsittelytapa on valittu lasten näkökulmasta. Lisäksi tekijöissä on mukana lapsia. Ei siis ole menty kasvatusvinkkeli edellä ja kasattu tietovuorta jostakin teemasta läjäytettäväksi lapsikatsojien eteen (ota ja niele!), vaan lähdetty aidosti siitä, miten lapset jonkin aihepiirin näkevät.

Lisäksi fiksua on mielestäni se, miten mukana on joka kerralla sekä niin kutsuttuja aikuisten että lasten teemoja. Puhutaan siis alakouluikäisten hittibändistä tai lasten tekemästä oopperasta, mutta sivutaan myös lyhyesti terrorismia ja veroja. Monista jutuista jää juteltavaa jälkeenpäin.

Ulkosuomalaisperheen vanhempana on siis pakko kiittää Lasten uutisten tekijöitä: ohjelma pitää Rumpukarhun ja Tuulitukan yhteyttä Suomeen vertaansa vailla olevalla tavalla. Toki jo pelkkä monipuolisen suomen kielen kuuleminen on mahtavaa, sillä arjessa se jää meillä nykyään usein melko vähiin. Iloista on ollut myös nähdä yllättäen Suomen-ystäviä ruudussa sekä päästä esittämään kysymyksiä uutisten yhteydessä toimivalla Lasten tiedekysymykset -palstalla, jolle Rumpukarhu sai vastauksensa viime viikolla.

Ainoa marina, jonka saan kuulla viikko toisensa jälkeen, on todellakin tämä: miksi ihmeessä Lasten uutiset kestävät vain seitsemän minuuttia?

https://youtube.com/watch?v=lAr3VFlK4hk

Toinen suositukseni menee hieman yllättäen Ylen pienoisdokumenttisarjalle. Niin ikään perjantaisin Areenaan ilmestyvät Perjantai-dokkarit saattavat toki tuntua liian heppoisilta pintaraapaisuilta, mutta lapsille ne ovat ehdottomia helmiä.

Olin pitkään turhautunut siitä, että lapsille ei tunnu yksinkertaisesti löytyvän lainkaan laadukkaita ja tärkeitä aiheita käsitteleviä dokumenttielokuvia. Olisin mielelläni katsonut Rumpukarhun ja Tuulitukan kanssa jo aikaisemmin vaikkapa rasismista, kiusaamisesta, pakolaisuudesta tai köyhyydestä puhuvia dokkareita, mutta ainoat alakouluikäisille lapsille soveltuvat kertoivat lähinnä linnuista ja leijonista. (Hienoja aiheita toki nekin.)

Kymmenminuuttiset Perjantai-dokkarit korjaavat puutteen. Välähdyksenomaisina, yleensä yhtä ihmistä käsittelevinä pienoisteoksina ne tarjoavat pienelle mielelle juuri sopivan määrän uutta tietoa elämästä pureskeltavaksi. Niitä voi käyttää alkusysäyksinä monenmoisista aiheista keskustelemiseen.

Ei niitä toki kaikkia voi vielä tämän ikäisille näyttää; ei ehkä suurinta osaa. Itse katson kaikki läpi ensin varmuuden vuoksi itse. Mutta esimerkiksi Liian pelottava lapsi piirtää voimakkaan (ja raastavan) kuvan erilaisuudesta, jota nykyajan lapset kohtaavat itse yhä harvemmin. Muita kiinnostavia mukana olevia aihepiirejä ovat ainakin kommuuniasuminen, transsukupuolisuus ja kotisynnytys.

Sen sijaan siikajokelaisesta Markus Kuotesahosta kertovan ”Minun tieni, perkele” -dokkarin kanssa taidan odottaa vielä, että lapset hieman kasvavat. Mutta niin huikea se on, että katson sen itse varmaan vielä toistamiseen.