Ennakkoluuloisen tunnustuksia

Climbers on a cliff

Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkia tulisi rakastaa.

Jollekin sen tapaisellehan perustuu se humaani ajattelu, jonka mukaan kaikkia tulisi kohdella yhtä kunnioittavasti alkuperästä, kansalaisuudesta, ihonväristä, kielestä, sukupuolesta, koulutuksesta, yhteiskuntaluokasta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai mistään muustakaan riippumatta. Ihanteena on, että kun meitä puhuttelee kadulla tuntematon romanikerjäläinen, japanilainen pukumies, suomalainen transseksuaali, amerikkalainen turisti tai tummaihoinen maahanmuuttaja, reaktiomme ja käytöksemme olisi aina täysin samanlaista.

Vaan eihän se ole.

Meillä kaikilla on ennakkoluulomme tietyistä ihmisryhmistä, vaikka emme niistä ääneen lausuisi halaistua sanaa. Tietoisesti saatamme pyrkiä ennakkoluuloista eroon, mutta täysin tabula rasaksi emme mieltämme saa. Jossain taka-alalla häälyy itsepintaisesti mielle siitä, millaisia tietyn kulttuurin edustajat ovat. Amerikkalaiset mussuttavat ulkomaillakin tukevilla takalistoillaan pikaruokaa amerikkalaisissa ketjuravintoloissa ja laukovat kovaan ääneen typeryyksiä. Turkkilaiset tuppaavat läpsimään ja retuuttamaan lapsiaan joka välissä. Suomalaiset pilaavat tunnelman järjettömällä alkoholinkäytöllään eivätkä selvinpäin saa sanaa suustaan tai edes hymynkaretta suupieliin. Japanilaiset kuvaavat kuuliaisesti joka kirkon ja kadunkulman ja töpöttelevät sinne minne turistien kuuluu vailla omaa mielipidettä mistään. Espanjalaiset eivät osaa lähteä kotoaan ilman kymmentä muuta espanjalaista, eikä heille siten tulekaan koskaan tarvetta opetella yhtäkään vierasta kieltä kahta sanaa enempää. Ja niin edelleen.

Kun viettää pitkiä aikoja paikallisten keskuudessa eri maailman kolkissa, alkaa ennakkoluulojakin katsoa toisenlaisesta näkökulmasta. Ensinnäkin ne pitävät tilastollisena yleistyksenä usein paikkansa. Suurin osa japanilaisista todella on innokkaita selfie-keppien käyttäjiä, ja suurin osa saksalaisista todella arvostaa sääntöjen noudattamista. Sitä ei kuitenkaan saisi sanoa ääneen, sillä yleistys ei koskaan päde kaikkiin ja saattaa saada ennakkoluulojen varassa toimivan ihmisen näkemään tietyn kulttuurin edustajan yksiulotteisena yhden ominaisuuden nukkena.

Koska ennakkoluulojen täydellinen poistaminen kuitenkin on suurimmalle osalle meistä toistaiseksi mahdotonta, voisikin fiksumpaa olla myöntää ennakkoluulot ja tehdä niitä näkyviksi. Ja entä jos yrittäisimmekin oppia arvostamaan eri kulttuurien ominaispiirteitä? Suomessa käydessäni esimerkiksi nautin siitä, että siellä jokainen saa olla rauhassa eikä vieraille ole pakko jutella, jos ei siltä tunnu. Toisaalta arvostan Yhdysvalloissa suuresti sitä, että kun saavun juhliin keskelle tuntemattomia, minulle tullaan reippaasti juttelemaan. Japanin kuuliaisuuden kääntöpuoli on ihastuttava kohteliaisuus ja saksalaisten sääntöjennoudattamisesta seuraa, että kaikki toimii kuten pitääkin. On myös maita, joissa työt tehdään suomalaisnäkökulmasta ”laiskemmin”, mutta työyhteisöjen henki on hyvä eikä burnoutteja tunneta.

Kun siis puhumme ennakkoluuloista, puhummekin usein kulttuurieroista, joista me vain olemme poimineet sen kielteisimmän puolen. Omien lasteni toivoisin oppivan pelkän kulttuurierojen kieltämisen sijaan taidon kääntää kolikko toisin päin: on merkittävä ja siltoja rakentava taito osata arvostaa sellaistakin, mikä itsestä tuntuu vieraalta.

Meille aikuisille olisi myös tärkeää kohdata omat ennakkoluulomme ja pyrkiä niistä eroon yksittäisen ihmisen kohtaamisessa. Kun meitä puhuttelee kadulla romanikerjäläinen tai kehitysvammainen, näemmekö hänet ihmisenä siinä missä ystävämme tai puolisommekin, vai vain olettamiemme ominaisuuksiensa summana?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *