Eristyselämää
Poikkeustilassa
Ensimmäinen päivä tuntui uskomattomalta, lähes absurdilta. Lapsetko olisivat todella tästä lähtien kotona? Eivätkä vain tätä päivää tai viikkoa, vaan ainakin kuukauden? Mitä ihmettä he tekisivät päivisin, kun ketään ei saisi edes tavata?
Osavaltiossamme koulut ja päiväkodit sulkeutuivat epidemian takia virallisesti 18.3. Samalla ovensa sulkivat kaupat tärkeimpiä lukuun ottamatta; teatterit, oopperat ja muut kulttuurikeskukset olivat lopettaneet esityksensä jo aiemmin. Myöhemmin on tullut muita rajoituksia: ulkona saa liikkua vain tietyistä syistä, ravintolat ja huvittelupaikat ovat kiinni ja yli kahden hengen kokoontumiset kielletty. Ruokakaupoissa saisi käydä, mutta me vältämme nekin, sillä meille on ruoka toimitettu jo vuosia läheiseltä maatilalta tai sen kautta, kerran viikossa.
Päiväjärjestykset ja rutiinit, niin puisevilta kuin kuulostavatkin, tuovat itselleni aina selkeyttä ja rauhaa. Lisäksi tiesin, että oma työni jatkuisi korona-aikanakin täysin muuttumattomana, ja lasten kotonaolo ei saisi sitä häiritä. Siksi teimme ensimmäisestä päivästä alkaen päiväohjelman, jossa lasten tunnin mittainen koulutyöaika, muutamat muut velvollisuudet, omat työtuntini ja ruokailut rytmittäisivät päivää. Redin työt ovat loppuneet kuin seinään määrittelemättömäksi ajaksi, mutta hän opiskelee itsekseen saksaa ja viimeistelee talomme remonttia, joten hänelläkin on lapsille aikaa vain iltapäivisin.
Asuinyhteisömme, me kaksi perhettä, emme ole eristäytyneet toisiltamme, eikä se mahdollista olisikaan. Lisäksi lähinaapurimme lapset ovat saaneet koko ajan leikkiä lastemme kanssa ulkona. Muuten kukaan meistä ei tapaa ketään; naapurimme ja kämppiksemme ovat luopuneet isovanhempienkin tapaamisesta, vaikka nämä asuvat lähistöllä. Harrastukset ovat loppuneet, kukaan ei odota meitä, emme käy missään. Voin kuvitella, että tältä tuntui jaetussa Berliinissä, kun kaikki ystävät olivat yhtäkkiä jääneet rajan taa.
Aikaa on aina liian vähän – kunnes äkkiä ei olekaan
Aika on hidastunut. Vaikka teen täsmälleen samaa työtä täsmälleen saman määrän joka päivä kuin ennenkin, tuntuu ympärillä soljuva elämä yllättäen levollisemmalta. Tulevaisuuteen on turha kurkotella, kaikenlainen suunnittelu on jäänyt. Ei ole muistettavia tapaamisia, unohtuvia hammaslääkäreitä, venyviä koulun yhdistyksen kokouksia, tehtäviä hankintoja, yhteensoviteltavia aikatauluja. On vain pikku yhdyskuntamme, taloomme ja pikku pihaamme ulottuva solu, joka jatkaa eloaan väkevästi omillaan. Alkupäivien jälkeen en ole edes juuri miettinyt, kuinka kauan tätä kestää tai kestämmekö me.
Toinen yllätys on ollut se, kuinka lapset ovat sopeutuneet. Eivätkä vain sopeutuneet: he tuntuvat nauttivan uudesta tilanteesta. Sitä en olisi etukäteen uskonut, onhan Rumpukarhulle ystävien tapaaminen kaikki kaikessa – ja Tuulitukalla riittää harrastuksia tavallisesti lähes joka päivälle. Mutta hidastaminen tukee kuin tukeekin luovuutta. Tuulitukka kirjoittaa nyt nukketeatteria varten näytelmää, Rumpukarhu on ruvennut O.-kämppiksen kanssa kuvaamaan ja editoimaan omaa kauhuelokuvaa. Itse huomaan, kuinka oman pään melu alkaa hiljentyä ja vapaammin poukkoilevat ajatukset alkavat löytää tiensä tietoisuuteen.
Olen täysin selvillä siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa olemme, kun emme asu yksin emmekä keskellä kaupunkia. Lapset puuhaavat päivisin tuntikausia toistensa kanssa, ja viikonloppuisin pakkaamme eväät mukaan ja teemme pitkiä kävely- tai pyöräretkiä vihertyviin metsiin ja järvien rannoille. Tunnen myös lakkaamatta kiitollisuutta siitä, että eristysaika iski meihin maaliskuussa, eikä keskellä harmainta, lumetonta talvea. Omalta pihaltakaan ei ole pakko poistua, sillä kevätkylvö alkaa olla käsillä ja maata kaivaessakin saa hien pintaan. Ilma ei tiivisty sisällä liian ahtaaksi kaikkien hengittää, kun osa ajasta vietetään ulkona.
Jääkö mikään pysyväksi?
Tämän päivän Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu erakkoudesta, omaehtoisesti valitusta eristäytymisestä. Yhtäältä ymmärrän erakkoja hyvin, sillä omatkin intohimoni vaativat ehdotonta yksinoloa, josta nautin. Toisaalta ystävyyssuhteet ja toisten ihmisten kanssa käyty ajatuksenvaihto kuuluvat asioihin, joita arvostan elämässä eniten.
Artikkelin ajatus sekä luontoon että yhteiskuntaan kuulumisesta herättää minussa vahvaa vastakaikua. Tiedostan myös, kuinka paljon helpompaa luontoyhteyden eläminen, kulutuskriittisyyden toteuttaminen ja tahdin hidastaminen on, kun jättää kaupungin taakseen. Erakoksi ei silti tarvitse ryhtyä, ellei koe siihen kutsumusta; meiltäkin on Berliinin rajalle vain puolisen kilometriä, joten metsäläisiksi emme ole ruvenneet. Juttuun haastateltu tutkija Milla Peltonen puhuu erakoiden vähään tyytymisestä, ja ehkä se juuri on viisaus, jonka voimme näinä pakkoerakkoaikoina ottaa tutkiskeltavaksemme.
Tulee vielä aika, jolloin rajoitukset kumotaan, yhteiskunnan rattaat pyörähtävät jälleen käyntiin ja ihmiset palaavat vanhaan elämäänsä. Palautuuko kaikki ennalleen? Olen alkanut varovasti toivoa, että nekin, joille nämä viikot tai kuukaudet merkitsevät suurempia elämänmuutoksia kuin meille, ehtisivät tottua ajatukseen siitä, että tällainenkin elämä voi olla hyvää. Pienempi, hiljaisempi, vaatimattomampi elämä. Kun ystäviä saisi taas tavata ja taidetta kokea, onni voisi löytyä niistä – sekä liikkumisesta, luonnosta, luovuudesta, uuden oppimisesta. Että vähäisemmän sijan saisivat matkustelu ja muu hätkähdyttävien kokemusten metsästys, ajan hermolla pysyttely ja hektinen elintasokilpailu. Kovin optimistinen en kuitenkaan osaa olla.
Mutta kevät tekee vääjäämättä tuloaan, siihen ainakin jaksan uskoa. Siitäkin huolimatta, että eilen satoi lunta – toista kertaa koko talvena.
