Hei, minä täällä

Olin kuusi vuotta poissa.

Kuudeksi vuodeksi katosin toiseen maailmaan, enkä kadu sitä lainkaan. En kuitenkaan ollut odottanut katoamista. Olin otaksunut, että äitinä tekisin samoja asioita kuin ennenkin, ehkä vain vähemmän. Kirjoittaisin, lukisin, kävisin ulkona, harrastaisin, seuraisin uutisia, katsoisin elokuvia, kävisin konserteissa ja tapaisin ystäviä.

Ystävien tapaaminen, jopa uusien ystävyyssuhteiden luominen olikin lasten kanssa mutkatonta. Mikään muu ei ollut. Ensin luovuin harrastuksista, sitten elokuvista ja konserteista ja lopulta lähes kaikesta. Kun kuulin puhuttavan oman ajan tärkeydestä, yritin välillä ottaa jotain takaisin, mutta elämän pirstaloitumisesta oli vain haittaa. Kaiken kokemani, lukemani ja ymmärtämäni perusteella tajusin, että lapset eivät kaipaa jatkuvaa leikittäjää tai viihdyttäjää, mutta jatkuvaa läsnäoloa he tarvitsevat.

Monenlainen touhuaminen olikin lasten kanssa tai lasten läsnä ollessa helppoa ja luonnollista. Kirjoittaminen, politiikka, yhdistystoiminta tai tanssikurssit eivät kuitenkaan olleet; niiden takia olisin joutunut viemään lapseni kodin ulkopuoliseen hoitoon nuorempana ja pidemmäksi aikaa.

dsc_1289_-_copy.jpg

 

Nyt olen valmis palaamaan. Lapsiani viehättää yhä enemmän vanhempien sijaan ajan vietto omien ystävien kanssa, ja minä saan pala palalta takaisin omaa identiteettiäni. Teen taas niitä asioita, joista tunnistan itseni. Kokonaan en vanhaa minää enää tahdo takaisin. Vuodet toisessa maailmassa ovat jättäneet jälkensä, joista en haluakaan eroon.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *