Kaikki on hetken tässä
Kun lumi alkaa Helsingissä sulaa, oloni on päivä päivältä levottomampi. Sisimmässä kihelmöi; soitto voi tulla nyt hetkenä minä hyvänsä. Sitkeästi teen seuraaville päiville vielä suunnitelmia, jotta en puutuisi tahmeaan odotteluun. Jalkakäytävät paljastuvat hitaasti kinosten alta, märkä hiekka kimmeltää auringossa ja ilma on täynnä ääniä.
Ja eräänä kauniina sunnuntaiaamuna kutsu sitten tulee. Pakkaan tavarani, pakkaan nuorimmaiseni, perun saunaillat ja lukupiirit ja pyykkitupavuorot. Ostamme liput ja nousemme Mikkelin-junaan. Tuntuu kuin tuiki tavalliset kiskot voisivat kuljettaa meidät toisiin ulottuvuuksiin, ennenkokemattomiin seikkailuihin.
Pienestä mökistä Saimaan rannalla tulee viikoksi kotimme: minun, Tiitiäisen sekä pienen suojattini, joka ei sitä voi vielä ymmärtää, mutta joka näinä päivinä on kasvamassa isosiskoksi. Uuden elämänvaiheen ensimmäinen suuri virstanpylväs on yö ilman äitiä, sitä turvallista kalliota, jota vasten kaikki myrskyt ovat tähän saakka tyyntyneet. Käydessäni maata taapero toisella, Tiitiäinen toisella puolellani, yritän parhaani mukaan ottaa kallion roolin, mutta meitä kaikkia jännittää. Yllättäen pikku suojattini osoittaa sanattomasti lamppua: valo pois. Pimeässä laulan tuutulaulun toisensa jälkeen, laulan miltei ääneni käheäksi, mutta pelkäämääni parahdusta ei koskaan tule. Lopulta uni tulee silmään, meille kaikille.
Heräämme pikkuruisen mökin kirkkaaseen aamuun. Keitämme puuroa. Kävelemme järven jäällä. Tunnistamme jälkiä. Vielä Isosisko ei ole isosisko, sillä aika ei ole vielä tullut, ja malttamattomana, mieli taivaissa liidellen, yritän keksiä meille tekemistä. Tiitiäinen on korvaamaton apu: väsymättä hän ehdottelee suojatillemme leikkejä, ojentelee leluja, pyyhkii suuta, taluttaa mökin jäisillä poluilla. Kannamme puita. Lämmitämme saunan. Pieni pullero taapero ja jo solakaksi venähtänyt viisivuotias istuvat yhdessä ammeessa ja räiskyttävät ruskeaa vettä ympäriinsä, kun heitän löylyä ja käyn ylälauteelle pitkin pituuttani.
Ja kun taapero tuhisee päiväuntaan mökin hämyssä, hänelle syntyy pikkuruinen veli. Vielä me emme sitä tiedä, vielä me jatkamme hiljaista, arkista puuhasteluamme, mutta juuri tällä hetkellä Pikkuveli ylittää rajan, saapuu tähtien tuolta puolen maailmaamme. Juuri nyt hänen äitinsä nostaa hänet syliinsä, katselee ihaillen ja ihmetellen, toivottaa tervetulleeksi elämään. Aivan kuten Isonsiskonkin kesän korvalla alle kaksi vuotta sitten.
Seuraavat päivät ovat juuri niin hiljaisia ja samalla elämäntäyteisiä kuin uuden elämän ympärillä aina. Tiitiäisen kanssa kuljemme mökin ja asunnon väliä, teemme ruokaa, luemme, laulamme ja leikimme, autamme minkä voimme. Teemme mökin pihaan lumiyksisarvisen, joka sulaa ensin joutseneksi, sitten kaula katkeaa kokonaan. Laskemme pulkkamäkeä jäälle, kunnes emme enää tohdi; herätessämme eräänä aamuna koko valkoinen järvi on tummunut hopeanhohtoiseksi. Mökin jäiset polut, joilla kaatuilemme tuon tuostakin, muuttuvat ensin entistäkin liukkaammiksi, sitten märiksi ja mutaisiksi. Lumen alta piirtyy esiin vihreää sammalta.
Kuinka huikean isoksi taapero onkaan yhtäkkiä venähtänyt, kun käpertyy pikkuveljensä kylkeen; kuinka suuren suuri onkaan Tiitiäinen taaperon vieressä, nyt kun saa ensimmäistä kertaa elämässään olla se isoin. Ja kuinka pienen pieni onkaan ihminen, jonka katseesta näkee, että portti toiseen maailmaan on vielä raollaan.