Kuka maksaa eläkkeemme?
Kuinka monta lasta on sopiva määrä?
Taannoin uskaltauduin osallistumaan lyhyellä kommentilla erään sosiaalisen median ryhmän keskusteluun, jossa kauhisteltiin suomalaisten vähentynyttä lisääntymisintoa ja syntyvien vauvojen alhaista määrää. Ihmettelin, miten syntyvyyden laskua voidaan pitää yksinomaan pelottavana asiana, vaikka olemme kaikki lukeneet tutkimuksista, joiden mukaan lapsen hankkiminen on pahin mahdollinen epäekoteko, jonka yksittäinen ihminen voi tehdä. ”Itse nostan hattua jokaiselle, joka kykenee olemaan hankkimatta lapsia”, kirjoitin loppuun.
Sain tyrmääviä vastauksia. Minua vanhempi rouva kirjoitti – lapsitilanteestani mitään tietämättä – että koska olen omalta kohdaltani aloittanut jo sukupuuttoon kuolemisen, olisi turha odottaa hoitoapua keneltäkään, jahka vanhenen, saati minkäänlaista eläkettä. Toinen piti kommenttiani erittäin loukkaavana lapsettomuudesta kärsiviä kohtaan, vaikka olin nimenomaan kirjoittanut lapsien hankkimatta jättämisestä; tahaton lapsettomuushan on jotain lähes päinvastaista. Kolmas tiesi kertoa, että Afrikassa ne ongelmat ovat, siellä niitä lapsia liikaa tehdään, ja sitä paitsi Suomi voitaisiin pitää hyvinvointivaltiona vain riittävällä syntyvyydellä ja talouskasvulla.
Lähes yhtä järkyttyneeseen reaktioon törmäsin ystäväpiirissäni jo vuosia sitten, kun nostin esiin maapallon tilan perhekoon valintakriteerinä. Koulutettu ja tiedostava saksalaisystäväni katsoi minua epäuskoisena ja nauroi sitten kuin olisin heittänyt hyvänkin herjan. ”No mutta eihän sellaista päätöstä voi tuollaisiin asioihin perustaa”, hän sanoi sitten. Hänelle koko ajatus oli selvästi täysin uusi.
Mitä pelkäämme eniten
Eläkkeet. Talouskasvu. Huoli oman kulttuurin kuolemisesta. Väheksymättä lainkaan näiden skenaarioiden mahdollisuutta ja ihmisten pelkoa tulevasta tuntuu käsittämättömältä, miten lyhyeen ajanjaksoon pelot kohdistuvat. Entä jos mietitään muutamaa vuosikymmentä pidemmälle? Miten eläkkeitä maksellaan maailmansodan keskellä? Miten jälkeläisemme voivat nauttia suomalaisesta kulttuurista siinä vaiheessa, kun suuri osa maapallosta on elinkelvotonta?
Ilmastonmuutosuutisia on tulvinut joka tuutista jo vuosia tympääntymiseen saakka. Moni taitaa kuitenkin ohittaa median kehotukset elämäntapojen muutoksiin ärsyttävänä ahdisteluna. Lisäksi puheet jäätiköiden sulamisesta pitävät kehityksen ehkä turhan etäisenä omasta kokemusmaailmasta (kuinka moni on edes käynyt jäätiköllä!). Tärkeämpää olisikin puhua sosiaalisista muutoksista, jotka ilmastonmuutos saa aikaan. Siitä, miten jokapäiväinen elämämme voi muuttua.
Jo nyt monet alueet esimerkiksi Afrikassa ovat kokeneet kovia, ja se näkyy meillä Pohjolassa saakka. Kun alue muuttuu viljelykelvottomaksi tai vesi loppuu, ihmisten on pakko siirtyä muualle. Kaupungit natisevat liitoksistaan, kun kymmenien tai satojen tuhansien ihmisten muuttoaalto kasaa röttelönsä niiden laitamille ja kasvattaa slummeja entisestään. Työpaikoista on pulaa, samoin puhtaasta vedestä ja terveydenhuollosta; olosuhteet ovat omiaan konfliktien kärjistymiselle, mikä usein johtaa lopulta avoimeen sotaan. Sodat saavat aikaan pienimmilläänkin pakolaisvirtoja, mutta kukaan ei tiedä varmasti, mitä tapahtuu, kun elintilasta (vielä) hyvin toimeentulevissa maissa ryhdytään toden teolla taistelemaan.
Kävikin niin…
Tunnettujen tosiasioiden, tehtyjen laskelmien ja julkaistujen tutkimusten pohjalta ratkaisu tuntuisi selvältä: ei hankita enempää lapsia. Maapallomme on rajallinen ja olemme jo pitkään kuluttaneet reippaasti yli sen resurssien. Jos vähennämme ihmismäärää, kulutuskin vähenee ja ongelmat ratkeavat. Helppoa, eikö?
Ei sittenkään.
”Kävikin niin, että sodat ovat…” laulaa Ultra Bran kappaleessa helppojen ratkaisujen puuttumiseen havahtunut tyttö, ja sama laulu soi minullakin päässäni: kävikin niin, että monille meistä(, jotka olemme etuoikeutettuja noin vain päättämään lasten hankinnasta,) perheen perustaminen näyttäisi olevan jotain syvälle ihmisyyteen iskostettua. Jopa suurimmalle osalle, maailmankolkasta riippumatta. Yhtä absurdilta tuntuisi puhua kävelemisestä luopumisesta, tai puhumisen lopettamisesta. On toki ihmisiä, jotka eivät koskaan kävele tai puhu, mutta enemmistölle ne ovat merkittävä, korvaamaton osa elämää.
Rakentamamme elämäntapa on kestämätön ja kulutamme varovaistenkin arvioiden mukaan kolmen-neljän maapallon verran resursseja. Suurin osa kulutustottumuksistamme ovat kuitenkin vain kymmenien tai sadan vuoden takaa. Ihmiskunta on valtaosan olemassaolostaan tullut toimeen ilman autoja ja lentokoneita, suuria helteisiä asuntoja, säännöllistä matkustamista, kodin tavaravuorta ja päivittäistä liha-annosta. Ne ovat kuin päälleliimattu kerros tottumuksia, joista on mahdollista opetella luopumaan. Tarve kohdata muita ihmisiä, käyttää kehoamme ja aivojamme, saada kosketusta, rakastella ja lisääntyä taitavat sitä vastoin olla luontainen osa ihmisyyttämme – tai, näkökulmasta riippuen, eläimellisyyttämme.
Lapsen hankinnassa ei ole koskaan mitään järkeä. Nyky-yhteiskunnassa sitä ei juuri voi perustella edes perheen työvoiman tarpeena tai vanhuusajan turvana, kuten entisaikaan. Koskee päätös sitten ensimmäistä, toista tai kymmenettä lasta, perustelu on oikeastaan aina yhtä järjetön: koska minä haluan. Tiedän, että lapsi häiritsee vapaa-aikaani, keskeyttää urani, laskee elintasoani ja kasvaa lisäksi maapallon vähäisiä resursseja kuluttavaksi aikuiseksi – mutta haluan silti. Sitä ei ole mahdollista selittää järkiperustein, eikä lapsesta haaveilevaa toisaalta ole mahdollista järkiperustein suostutella hylkäämään haaveitaan. On kunnioitettavaa, jos osaa olla antamatta periksi pakottavalle kaipuulleen sisällään yhteisen hyvän vuoksi. Kaipuu itsessään kuitenkaan katoaa tuskin minnekään.
Toistan siis: Nostan hattua jokaiselle, joka kykenee olemaan hankkimatta lapsia. Tai hankkimaan vähemmän kuin toivoisi. Itselläni ei ole tarjota yhtään vakuuttavaa perustelua valinnalleni. Ei tälläkään, jo kolmannella, kerralla.
