Maanpaljastumiskuu

Kuun viimeisenä päivänä tuntuu, että talvi on päättänyt jättäytyä helmikuuhun. Tiitiäinen on ollut neljä päivää vatsataudissa, ja kun pääsen vihdoin ulos, lumi on raskasta ja märkää ja kulkutiet täynnä loskaa. Lumi ei ole sulanut kertaakaan koko kevättalvena, päinvastoin sitä on tullut usein lisää; viimeksi kunnon pyry tukki reitit parinkymmenen sentin puhtaanvalkoiseen vitiin vasta toissa päivänä. Mutta nyt tämä: puut roikkuvat paljaina, ja Käpylän kauniissa puutalonaapurustossakin maisema näyttää hieman karulta, aivan kuin jotain oleellista puuttuisi. Vasta Lapin pakkasista palanneelle ilma on aivan liian lämmintä, ja linnutkin laulavat äänekkäämmin. Jäälyhdystä rappujemme vieressä on jäljellä pelkkä pohja.

Kun sitten astun ulos lähikaupasta, voin tuskin uskoa aistejani: kevään tuoksu!

Kun olen kantanut Tiitiäisen kotiin viulutunnilta, hän lähtee hiukan heikkona mutta hetkeäkään epäröimättä Rumpukarhun kanssa rakentamaan lumihevosta. Koko pitkän talven hän on kärsimättömänä vartonut nuoskalunta, ja nyt ainoat nuoskapäivät olivat kurjan sairauden takia mennä sivu suun.

Jos talvi tosiaan jää tähän, olen hitusen pettynyt, mutta ennen kaikkea kiitollinen. Kiitollinen olen myös, jos Tiitiäisen sairaus tyssää kevään heräämiseen. Olen itsekin ollut koko viikon hieman voipunut, ponneton, enkä tiedä taisteleeko elimistöni vain lapsen tautia vastaan vai onko edellisviikon suurenmoinen, mutta kieltämättä raskas Lapin-matka vain vienyt voimani.

Ehkä minäkin alan mielessäni olla valmis kevääseen. Tämä pitkä ihana leikki, taianomainen Suomen-talvemme alkaa tulla päätökseensä. Edellisenä iltana olen ostanut liput Saksaan ja alkanut suunnitella kesää. Vielä viime viikolla kevättä tai kesää ei ollut vielä olemassakaan.