Fake It Till You Make It
Lapsiani, joita usein vaivaa nuoruudelle tyypillinen epävarmuus, olen toisinaan neuvonut:
Vaikka et olisi sellainen kuin toivoisit, esitä, että olet. Ihmisten reaktiot riippuvat lopulta vain sanoistasi ja teoistasi, ei siitä, millaiseksi itse itsesi tunnet. Teeskentele.
Jos olisit mielelläsi ihminen, joka puhuu tuntemattomille, päätä etukäteen pari helppoa kysymystä ja kävele sitten niillä aseistettuna toisten luo. Tutustumistilanteissa ketään ei kiinnosta, millainen omasta mielestäsi olet tai olet ollut. Jos tahtoisit olla hymyilevä ja helposti lähestyttävä, liimaa hymy kasvoillesi. Kuvittele olevasi näyttämöllä. Se, mikä on alkuun pelkkää esitystä, muuttuu myöhemmin luontevaksi. Niin minäkin opin nuorempana hymyilemään.
Havahduin omiin oppeihini toisella Oxfordin-viikollani. En tuntenut lainkaan olevani oikea kirjallisuuden kääntäjä, suorastaan sanataiteen ammattilainen, joka omilla ansioillaan oli hankkinut rahoituksen ja päässyt tutustumaan yhteen maailman tunnetuimmista historiallisista yliopistokaupungeista. Koska kuitenkin ainakin paperilla olin kaikkea sitä, päätin esittää, että uskoin arvooni ja sen tuomiin etuoikeuksiin itsekin.
Selvää on, että Isossa-Britanniassa ovet aukeavat niille, joilla on sopivan korkea koulutus sekä asianmukaisen sivistynyt puhetapa ja etiketintuntemus ja jotka parhaassa tapauksessa pystyvät vielä liittämään itseensä joitakin tärkeitä nimiä (tunnettuja yliopistoja, laitoksia, seuroja, yrityksiä, arvostettuja henkilöitä ja niin päin pois). Arvoni useimmissa mainituista kohdista ei ole kummoinen, mutta ajattelin saavani eksoottisuudellani kenties muutaman lisäpisteen ja päätin yrittää.
Tiedustelu maailmankuuluun Bodleian-kirjastoon veti vesiperän. Olisin toki voinut vaivatta keksiä joitakin teoksia, joita minun olisi päästävä lukemaan juuri tuohon kirjastoon, mutta kun saamassani vastauksessa mainittiin myös paikallisen osoitteen todistaminen, annoin asian olla.
Oxford University Pressin arkistomuseoon sen sijaan sain kutsun. Asiantunteva ja kaunopuheinen arkistonhoitajamies otti minut vastaan museossa, jonne ei noin vain kävellä sisään, vastaili auliisti kysymyksiini ja kopioi minulle sitten vielä maksutta aitoja valokuvia yliopistopainosta ajalta, jolle suomentamani romaani sijoittuu. Herra Maw puheli teokseni kirjoittajasta, Pip Williamsista, myös tuttavallisesti Pippana ja kertoi Pippan käyneen museossa pariinkin otteeseen kirjan taustatyötä tehdessään.
Viime viikolla uskaltauduin ottamaan yhteyttä myös Somerville Collegeen, joka yliopistopainon lisäksi on yksi Williamsin romaanin keskeisiä tapahtumapaikkoja. Sain jälleen samanlaisen kohtelun: kirjastonhoitaja oli järjestänyt oppaakseni arkistonhoitajan, joka tunsi rakennusten historian parhaiten varsinkin ensimmäisen maailmansodan ajalta. Häkeltyneenä kuljin hänen perässään rakennuksesta toiseen, katselin minua varten esiin kaivettuja vanhoja valokuvia ja teeskentelin, että tällaista meidän elämämme on, meidän kääntäjien. Kyllähän minun sopikin saada yksityinen kierros vanhassa collegessa vain, koska käänsin aiheeseen liittyvää romaania, sopihan? Sopikohan?
Viimeisenä viikonloppuna olin jo suorastaan rehvakas. Examination Schoolsissa järjestettiin pienkirjapainojen messut, mikä tarkoitti minulle kahta kärpästä yhdellä iskulla: pääsisin ihailemaan romaanini tärkeää rakennusta, jonne muutoin oli pääsy vain yliopistoväellä, ja lisäksi voisin tutustua kirjoihin, joita valmistettaisiin samantapaisin menetelmin kuin viime vuosisadan alussa, jolloin päähenkilöni Peggy työskenteli yliopistopainossa kirjansitojana.
Kierreltyäni hetken esittelypöytiä astuin umpimähkään tyylikkääseen liivipukuun sonnustautuneen miehen luo, jonka pöydän ääressä ei juuri ollut tungosta, ja sanoin: En oikein tunne tätä alaa, voisitko selittää, miten painosi toimii? Mies lausui muutaman melko yleisluonteisen ja melko käsittämättömän lauseen, ja päätin, että rehellisyydestä olisi nyt enemmän hyötyä. Esitin siis toisen, todellisen aloittelijakysymyksen, ja mies jäi tuijottamaan minua. ”Vau, sinä siis et todella tunne alaa”, hän sanoi sitten ja mietti selvästi, miten ihmeessä olin messuille eksynyt.
Sitten hän kertoi seikkaperäisesti kaikesta, mistä vain saatoin haluta tietää. Ja antoi lopuksi vielä ison hienon tarran lahjaksi. Se sopii oikein hyvin tämän residenssijaksoni matkamuistoksi.
Tarrassa lukee BOOKS.
