Herään keskellä yötä ääniin enkä saa enää unta. Vilkaisen kelloa: 1.43. Pieni vieressäni tuhisee heräämättä. Nyt he tulevat.

Ensimmäinen perhe saapui viikko sitten. Äiti, isä, kuusivuotias tytär. Ei yhteistä kieltä välillämme. Vakavailmeiset vanhemmat. Tytär lettipäinen ja valpaskatseinen. Huoneessa merkillinen äänien kontrasti: tytön ja puolitoistavuotiaamme yhteisten leikkien hilpeä nauru ja vanhempien haudanvakava hiljaisuus.

Juuri mitään emme heistä saaneet tietää; vain sen, että matkaan omalla autolla tänne oli kulunut kahdeksan päivää, ja sen että suuntana oli Ranska. Joka paikassa oli seisty autojonossa tuntikausia, öitä oli nukuttu pakkasessa autossa. Sitä, miksi matkaan oli pitänyt lähteä heti sodan ensimmäisenä päivänä vähin varustein, ei sanottu ääneen. Taisteluikäisiä miehiä ei ole enää moneen päivään päästetty lähtemään, sen tajusimme sanomattakin.

Seuraavaksi tuli Michael, nigerialainen vaihto-opiskelija, Slovakian kautta paennut. Poika opiskeli elokuva-alaa, ja pölähtäessään pipopäisenä ja leveästi hymyilevänä keskelle illallispöytäämme hän ryhtyi heti esittelemään puhelimestaan vielä Nigeriassa kavereidensa kanssa tekemäänsä elokuvaa. Michaelin tilanne ei ollut yhtä lohduton, mutta surullinen silti: ei-ukrainalaisena hän tuskin saisi jäädä Saksaan paria kuukautta pidemmäksi. Sotaan tyssäsivät nuorukaisen unelmat elokuva-alan tutkinnosta – eikä hän ollut ehtinyt opiskella vielä vuottakaan.

Nyt, yön pimeydessä, lopen uupuneina, meille saapuu sekalainen kahdeksan ihmisen joukko. Neljä kaverusta on eilen lähtenyt aamulla Berliinistä kohti Medykan rajanylityspaikkaa Puolan ja Ukrainan rajalla, nukkunut lyhyen yön ja sitten pakettiautot täyteen kerättyään ajanut koko päivän takaisin. Yhden auton matkustajille olen jo onnistunut löytämään majapaikat oman kuntamme verkoston kautta, toinen autollinen on viety pakenevien omien tuttujen ja sukulaisten luo Berliiniin. Viimeinen tulee meille. Red jakaa ihmisiä huoneisiin, kuuluu kahinaa, vaimeaa puhetta. Red on saapunut porukan ensimmäisenä takaisin rajalta ja on siksi ehtinyt nukkua muutaman tunnin ennen neljän naisen ja neljän lapsen ilmaantumista portillemme.

Tämä sota tulee iholle. Se tulee kymmenien tuhansien ihmisten vyörynä, jolle kaupunki ei ehdi järjestää virallisia majoituspaikkoja; se tulee kaupunkia ketterämpien vapaaehtoiskanavien viestitulvana, joiden jatkuvasti satelevia kyselyjä yrittää seurata voidakseen auttaa siellä missä voi; se tulee puhelinsoittona suoraan Kiovasta, jossa tuntematon ihminen kysyy minulta majoituspaikkaa, uskaltamatta lähteä matkaan ilman määränpäätä. Se tulee ovelle keskellä yötä ilmestyvinä väsyneinä ihmisinä, jotka eivät katso silmiin, eivät uskalla laskea puolustustaan, eivät tiedä missä ovat, eivät tiedä minne ovat menossa. Se tulee iholle tavalla, jolla jokaisen sodan pitäisi tulla, mutta maailma on meille liian suuri, ja siksi näemme vain lähelle.

Vieraistani kuitenkin näkee, että sota on mennyt suoraan ihon alle. Siinä on meidän eromme. Mitä sitten, jos itse menetän hetkellisesti yöuneni, työaikani ja tasapainoni? He ovat kenties menettäneet jo kaiken.