Se pieni ero

Maailmassa oli virhe, mutta kerrankin se korjattiin. Tai ainakin otettiin pieni askel oikeaan suuntaan. Tämä uutinen on tällä viikolla nostanut uskoani ihmisiin, Suomeen sekä pikkuisen maailmanparantajan mahdollisuuksiin vaikuttaa.

Kaikki lähti Emmi Nuorgamista, joka loppuvuoden blogipostauksessaan siteerasi järkyttyneenä Anttilan verkkokaupan mainostekstiä:

”Tyttöjen ja poikien leikit erottaa jo varhain, sillä nukkevauvat ja muut hoivattavat kulkevat pienoisten tyttöjen kainalossa hoivattavana jo taaperovaiheessa. — Pojille suosittelemme kauko-ohjattavaa autoa tai uusinta Legopakkausta.”

Itse en osannut olla aivan yhtä järkyttynyt, vaikka sanavalinnat kieltämättä toivat mieleen 50-lukulaisen mainoskulttuurin. (”Hankkikaa Tekin kotiinne uusi Super-pyykinpesukone, niin Teillä jää aikaa myös miehellenne!”) Mutta emmekö ole samoin vuosikausia saaneet lukea surkutteluja siitä, että lastenvaateosastoilta löytyy ainoastaan kimallepinkkiponi- ja palomieshirviöautohyllyt  eikä mikään surkutteluista huolimatta muutu? Eivätkö keskustelupalstat ja monet perhelehdetkin ole edelleen täynnä äitejä, jotka kauhistelevat ”sukupuolet kieltämään pyrkiviä” vanhempia, ja isiä, jotka kertovat auliisti ohjaavansa Micoelinsä tarvittaessa hoivaleikeistä miehekkäämpiin puuhiin?

Sen sijaan oli karmeaa lukea, millaisen saastaryöpyn bloggari sai kirjoituksensa perusteella niskaansa. Suomessa tuntui olevan satoja ihmisiä, joille yksi hirveimmistä kuviteltavissa olevista asioista oli ilmeisesti se, että yksittäinen kirjoittaja kertoi olevansa tavaratalon lelumainoksen antamasta sukupuolikuvasta eri mieltä.

Tarinan päätös saatiin kuitenkin kuulla tällä viikolla: Mainonnan eettinen neuvosto antoi Anttilalle huomautuksen. Se totesi yleisesti, että ”mainonta muokkaa ja ylläpitää asenteita, jotka voivat hidastaa tasa-arvon toteutumista”. Käsiteltyään mainoksen ydinsanomaa – tytöt ja pojat leikkivät eri leluilla – se päätyi siihen, että mainos oli hyvän tavan vastainen ylläpitäessään ”kaavamaista roolikäsitystä siitä, mikä on tyypillistä tai tunnusomaista naisille tai miehille tai heidän persoonallisuudelleen ja työskentelylleen.”

Helsingin Sanomien aiheesta kirjoittaman artikkelin alla satakunta kommentoijaa kauhistelee nyt moista ”ideologista totalitarismia”, jossa pojille ei pian saa ostaa autoja joutumatta vankilaan, ja ihmettelee miksi kummassa viattomien lasten pää pitää mennä turhan päiten sekoittamaan. Heille haluaisin sanoa: 

Ei hätää. Tytöt saavat vastedeskin leikkiä nukeilla. Sukupuolten välisiä eroja ei ole kukaan pyyhkimässä pois, ja on totta, että melko nuorillakin lapsilla esiintyy usein tietynlaisia taipumuksia sukupuolensa mukaan. Aikuisten maailma ei ole kuitenkaan enää lainkaan niin kahtiajakautunut kuin se absurdi maailma, jota kaupat, mainonta ja viihde tarjoavat lapsillemme: vaihtoehtoina pehmeä paijailu tai raisu riehunta, ota tai jätä. Ehkä olisi aika päivittää myös lapsille tyrkytetyt mielikuvat?

Tytöt tyttöinä ja pojat poikina

Ja vielä: onneksi meillä Berliinissä on varaa valita. Seitsemänvuotias esikoiseni ei ole vielä eläissään käynyt nk. oikeassa lelukaupassa, jossa lapsen on jo ovelta tarkoitus valita, kumpaa väriä tunnustaa – enkä sen puoleen näinä seitsemänä vuotena ole minäkään. Täällä on sen sijaan mainio valikoima käytettyjen lelujen liikkeitä, ja niiden lisäksi on muutaman kerran tullut varsinkin ystävälapsien syntymäpäivälahjoja etsittäessä käytyä pikkuisissa kivijalkalelupuodeissa. Ne ovat todellisia aarreaittoja, joihin voi unohtua pitkäksi aikaa, eikä vähiten siksi, että niiden leikkikalut on tarkoitettu tyttöjen ja poikien sijaan lapsille.

Puheenaiheet Lasten tyyli Vanhemmuus Uutiset ja yhteiskunta

Must see -leffat tarhaikäisille

Perheessämme ei ole televisiota. Eikä ole koskaan ollutkaan. Suomessa sitä tunnutaan joskus hieman oudoksuvan, mutta Berliinissä en ole kummajainen; pikaisesti mietittynä kymmenistä täkäläisistä ystävistäni ei tule mieleen yhtäkään, jonka olohuoneen nurkassa jököttäisi TV-ruutu.

Käsittääkseni televisiossa näytetään paljon hienoja, katsomisen arvoisia ohjelmia. Ja käsittääkseni vielä paljon enemmän täyttä roskaa. Aikuisten roska on jo ongelma sinänsä, mutta entä lasten roska? Ei kaiken tarvitse olla kasvattavaa, mutta kun niin paljon väkeviä ja vaikuttavia ohjelmia on kuitenkin tehty, onko pakko syöttää pahaa-aavistamattomille pilteille moskaa? Paha mieli tulee mössöstä, jonka ainoana tarkoituksena on tarjota tenaville purkanvenyvää viihdettä (ja siinä sivussa ehkä vahvistaa kapeita sukupuolirooleja, kasvattaa lapsista tehokkaita kuluttajia sekä saada heidät koukkuun telkkarinkatseluun). 

Kaiken roskan seasta tuntuu nykyisin olevan vaikeaa löytää niitä aitoja jalokiviä, lastenohjelmiston aarteita. Hienoja lasten elokuvia näyttäisin mielelläni jälkikasvulleni  ja katselisin itsekin  mutta miten kaivaa tie loputtoman Disney-jatkumon tuolle puolen? Lisäongelmana on, että räiskyttelyyn ja jatkuvaan tunteiden sinkautteluun televisioruudulla tottumattomat lapseni pitäisivät suurta osaa muutoin ehdottamistani elokuvatarinoista joko liian pelottavina tai liian surullisina (minkä olen muutaman epäonnistuneen kokeilun pohjalta joutunut toteamaan).

Niinpä joudun vielä odottelemaan monien suosikkieni kanssa. Ronja ryövärintytärtä ja monia muita Astrid Lindgren -kirjojen filmatisointeja tai studio Ghiblin upeita klassikoita, kuten Liikkuvaa linnaa tai Henkien kätkemää en voisi ehdottaakaan. Niiden sijaan meillä on viime aikoina katseltu näitä:

Kätkijät kertoo 13-vuotiaasta Arriettysta, joka isänsä ja äitinsä tavoin on vain peukalon mittainen. Kun Arriettyn kotitalon ihmisille selviää, että talossa majailee pikkuväkeä, saa koko peukaloisperhe pelätä henkensä puolesta. Jännittäviä kohtauksia riittää, mutta ainakin viisivuotiaani selvisi niistä loistavasti. Ghiblin luotettavaan tyyliin tarina on piirretty verrattomasti, ja erityisesti Arriettyn koti on henkeäsalpaavan kaunista katseltavaa.

Toki Ghibliltä tunnetaan muitakin oivia, alle kouluikäisille sopivia elokuvia, kuten Naapurini Totoro sekä Kikin lähettipalvelu. Aikuisille – ja ehdottomasti vain aikuisille – taas suosittelisin puistattavaa Tulikärpästen hautaa.

https://youtu.be/mmrB6pkUxI0

Maija Poppanen on klassikko, joka sisältää paitsi hivenen liikaa pumpulia ja pastellia, myös paljon hienoja lauluja ja jokusen varteenotettavan opetuksenkin. Meidän perheessä se, niin kuin muutkin elokuvat, on katsottu englanniksi, mutta näköjään se on saatavana myös taitavasti suomeksi dubattuna, eivätkä suun liikkeisiin sopimattomat sanat vielä häirinne kaikkein pienimpiä.

Toinen samaan sarjaan kuuluva on Chitty Chitty Bang Bang, joka ei aivan yllä Maija Poppasen tasoon, mutta tarjoaa kuitenkin riemukkaan sarjan valloittavia lauluja ja hulvattomia juonenkäänteitä.

https://youtu.be/av0QpbAXHq8

Lumiukko on lyhytelokuva, johon itse tutustuin vasta myöhään, vaikka monella suomalaisella sen katselu kuuluu vuosittaisiin jouluaaton rutiineihin. Meillä sitä katsellaan milloin tahansa talvella, enkä usko että voin itse väsyä siihen koskaan.

https://youtu.be/BErMnHZR-SA

Song of the Sea on irlantilainen animaatio viime vuodelta, jonka viimeinen esitysviikko meni meiltä juuri sivu suun lasten sairastamisen takia. Nyt se on katsottava kotona videotykillä – mikä onkin loistava syy järjestää taas lasten leffailta ja kutsua ystävät kylään! Tietoni elokuvasta rajoittuvat lähinnä siihen, että tarinan tytöllä on kyky muuntautua hylkeeksi, mutta traileri näyttää ainakin upealta. (Toinen käsinpiirretyn animaation uuteen aaltoon kuuluva eurooppalainen elokuva, jonka katsoimme vastikään lasten kanssa, on valloittava Illusionisti, jonka varsinaista kohdeyleisöä ovat kuitenkin aikuiset.)

Haussa on edelleen lisää erityisesti 5-7-vuotiaille sopivia elokuvaelämyksiä, niin uusia kuin hyvin vanhojakin. Lisää omat suosikkisi kommentteihin!

Kulttuuri Lasten tyyli Vanhemmuus Leffat ja sarjat