Residenssiin

Olen saapunut Oxfordiin.

Ensivaikutelma iltakymmeneltä: ei ketään missään. Hämärät kadut rautatieaseman ympäristössä ovat autiot, ja vaikka asuntojen ikkunoista loistaakin verhojen takaa valoa, koko vartin mittaisen kävelyni aikana ohitseni ei aja kuin auto tai pari. Kuin olisin saapunut pikkukylään. Olen uupunut yli neljäntoista tunnin matkastani ja harkitsen ensin kahden bussin, jopa taksin ottamista asemalta. Sitten seikkailumieli kuitenkin palaa, ja päätän riemuisana: totta kai kävelen ensimmäisenä Oxfordin-iltanani omin jaloin keskustaan, josta bussini lähtee.

Bussinkuljettaja on paitsi hellyttävän ystävällinen, myös niin vanha, ettei hänen mitenkään kuuluisi tehdä enää töitä. Ei ainakaan ajaa bussia. Eikä ainakaan keskellä yötä. Kun korttini ei toimi, hän odottaa kärsivällisesti ja hymyillen, että saan kaivettua esiin käteistä. Yritän ojentaa kotoa mukaan pakkaamaani skottiseteliä, mutta sitä hän ei ota vastaan; onneksi löytyy vielä kuningattaren kuvaa kantava englantilainenkin. Kuljettaja sanoo minulle olevansa ihastunut Skotlantiin, ja silloin tunnistan, ettei hän ole syntyjään täkäläisiä.

Istun ainoana matkustajana alakerran penkkiin. Sitten käännymme kulmasta, ja äkkiä kadut ovatkin täynnä vellovaa väkeä. Bussiin tunkee laumoittain nuoria, osalla vielä juomat kädessä. Opiskelijoita opiskelijakaupungissa. Tuijotan heitä ja yritän käsittää, miksen ole enää kuin he, vaikka harhaisesti edelleen uskonkin olevani.

Puolivälissä matkaa hauras kuljettaja vetää pipon päähänsä. Sitten hän jättää minut pimeälle kadulle; keskustan häly on taas muuttunut autioksi hiljaisuudeksi. Olen selvinnyt matkan tästäkin osuudesta, vaikka bussi lähti alun pitäen vastakkaiseen suuntaan kuin karttasovelluksessa ja oman pysäkkini nimikin on ehditty vaihtaa. Nyt on selvittävä enää viimeisestä kävelystä, ja matka on ohi.

Tuntuu hullulta avata omin avaimin ovi rakennukseen ja asuntoon, jossa en ole koskaan käynyt. Joudun kokeilemaan avaimia ennen kuin löydän oikean, ja vilkuilen vaivihkaa ympärilleni: näytän taatusti murtovarkaalta.

Olin myös unohtanut, kuinka ahtaita brittiasunnot ovatkaan. Kenties en Edinburghin vanhoissa, korkeissa huoneistoissa koskaan todella tottunut niihin. En tahdo saada sekä vähiä matkatavaroitani että itseäni mahtumaan pikkuruiseen eteiseen. Sitten käyn läpi pienen huoneiston, avaan jokaisen oven ja katson joka ikkunasta. Omassa ajassani on miltei puoliyö, ja olen tehnyt matkaa Berliinistä viisitoista tuntia. En silti malta mennä heti nukkumaan, vaan katselen hetken televisiosta uutisia ja standup-komediennea.

Istahdan vielä kokeeksi työpöydän ääreen pimeän ikkunan alle. Tässä tulen istumaan seuraavat viisi viikkoa ja kääntämään romaania, jonka kaikki tapahtumat sijoittuvat näille kaduille, tämän kaupungin satoja vuosia vanhoihin rakennuksiin, puistoihin ja kanavaveneisiin. Toistaiseksi tunnen ne kaikki vasta kirjan sivuilta.