Dokkarisuositus: tarunhohtoista viljelyä
Kun lapset olivat pieniä, asuimme Berliinin urbaaneissa maisemissa keskellä Kreuzbergiä. Rakastin kaupungin sykettä, värikästä ihmisvilinää, jatkuvia katutapahtumia, tunnelmaa siitä että kuka tahansa voi milloin vain keksiä mitä tahansa uutta ja innostavaa.
Mutta kun tuli aika suunnitella parin kuukauden lomamatkaa, halusin lapset pois sieltä. Pois sykkeestä ja vilinästä ja betonista. Ehkä halusin lapset upottamaan sormensa multaan, elämään auringon, ei kellon, asettamien aikataulujen mukaan, heräämään eläinten ääniin ja näkemään kasvun ihmeitä.
Ehkä – ehkä jotain sellaista. En oikeastaan tiedä, mistä se tuli. Olin elänyt lähes koko elämäni suurissa tai pienissä kaupungeissa, ja nousevaa kaupunkiviljelytrendiäkin pidin vähän tarpeettomana pikku puuhasteluna. Olimme kuitenkin pari vuotta aiemmin liittyneet kumppanuusmaatalouspiiriin, joka toimitti meille vihanneksia paikalliselta tilalta kerran viikossa ja velvoitti meidät myös talkooavuksi tilalle silloin tällöin. Ja jos palaan tarpeeksi kauas taaksepäin, muistan kyllä, että koko lapsuuteni haaveilin elämästä maatilalla. (Varmaan mielessäni oli samantyyppinen idealisoiva maalaisromantiikka kuin muillakin kaupunki-ihmisillä.)
Viikonloppuna katsoimme lasten kanssa vuonna 2018 ilmestyneen dokumenttielokuvan The Biggest Little Farm. (Suomessa asuville elokuva on katsottavissa tällä hetkellä Yle Areenassa nimellä Unelmien maatila.) Se lennätti meidät saman tien vuosien takaisiin tunnelmiin ensimmäisiltä maatiloiltamme. Kun Tuulitukka oli kolmevuotias ja Rumpukarhu viiden, teimme ensimmäisen vapaaehtoistyörupeamamme, jossa majailimme seitsemän viikkoa kolmella eri luomutilalla Yhdysvaltain Tennesseessä, Georgiassa ja Floridassa. Ihastuimme konseptiin ja olemme sen jälkeen tehneet töitä monilla eri tiloilla, viimeksi Italian Toskanassa pari vuotta sitten.
Kaikkien tilojen, joilla olemme asustaneet, hengessä ja ideologiassa on ollut paljon samaa Unelmien maatilan, Apricot Lane Farmsin, päämäärien kanssa. Mollyn ja Chesterin pyrkimykset saavuttaa täydellinen tasapaino luonnon kanssa menevät kuitenkin vielä paljon pidemmälle – ja vastaavasti ovat eteen tulevat pettymykset ja vastoinkäymiset sitäkin syvempiä ja katkerampia. Toisaalta dokumenttielokuva vetää iloisesti mutkia suoriksi, kun varsinaisen työn rankkuutta ei näytetä juuri lainkaan; jokainen maatilalla työtä tehnyt tietää kyllä, kuinka monta käsiparia, aikaista aamua ja hikistä työtuntia pienenkin pellon tai kasvihuoneen elossa pitämiseen tarvitaan. Ja tällä tilalla yksistään eläimiä näyttää olevan useita satoja!
Kuivan ja kuolleen maan heräämistä henkiin kauniisti kuvatussa elokuvassa on huikeaa seurata. Itse en kuitenkaan osannut olla miettimättä nurjaa puolta: sitä, että kaikki tällainen tietotaito alkaa olla lähestulkoon menetetty. Viime vuosikymmenten saatossa koko maailma on vähitellen siirtynyt monokulttuureihin ja kemialliseen torjuntaan perustuvaan tehomaatalouteen, ja sen seuraukset ympäristölle – ja ihmiselle – ovat monitahoiset ja järkyttävät. Luonnonmukainen maanviljely ei ole rakettitiedettä, mutta kokemusta ja käytännön myötä syntyvää näkemystä se vaatii toimiakseen todella. Kaikki vuosisatojen saatossa kehittynyt osaaminen on jäänyt viljelyssä menneisyyteen, kuten niin monella muullakin alalla, ja tulos on kaikessa sama: emme enää tiedä, mikä edes on mahdollista, emme usko luonnon kykyihin emmekä näe, millä toisilla menetelmillä voisi päästä samoihin tai monessa mielin paljon parempiin tuloksiin.
Vaikka itse tulkitsin The Biggest Little Farmin sanomaa synkeänharmaiden lasieni läpi, itse elokuva on tehty mieltäylentäväksi, inspiroivaksi reportaasiksi kaupunkilaispariskunnan hullusta unelmasta. Rumpukarhu ja Tuulitukka katsoivat dokkarin mielellään, ja vaikka mukana on alakuloisiakin sävyjä, se sopii hyvin myös (alakouluikäisille) lapsille. Elokuvan on käsikirjoittanut, kuvannut ja ohjannut Chester itse, joka ennen maajussiksi ryhtymistään oli jo kokenut elokuvantekijä.
Apricot Lane Farms on uskomaton taidonnäyte niin tilanpitäjiltä kuin elinvoimaiselta maapalloltammekin. Uskomaton sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla.
Voisivathan kaikki tilat olla sellaisia.
