Uskaltaako tuota syödä?

20180419_075419.jpg

Muistan, että kun vihreä laatikko ensimmäistä kertaa saapui kotiin, en edes tunnistanut vihanneksia, joita minun oli tarkoitus syödä.

Olimme liittyneet CSA:han eli kumppanuusmaatalousryhmään. En varsinaisesti osannut odottaa, mitä se käytännössä tarkoitti, mutta idea kuulosti loistavalta: Berliinin laidalla sijaitsevalta maatilalta toimitettaisiin kerran viikossa eri pisteisiin lasti kasviksia – niitä mitä maatilalla kulloinkin sattui olemaan. Meidän pitäisi sitten käydä hakemassa osuutemme omalta Neuköllnin jakopisteeltämme. Kuukausittaisen jäsenmaksun lisäksi edellytettiin vähintään kuutta maatilalla tehtyä työpäivää vuodessa.

Se tuntui juuri oikealta askeleelta kohti vähemmän ympäristöä rasittavia ruokailuvalintoja. Kemiallisia torjunta-aineita sisältämätöntä lähiruokaa suoraan viljelijältä ilman välikäsiä omaan ruokapöytään! Reilua pienviljelijän tukemista ja samalla kasvihuonekaasujen leikkaamista murto-osaan!

Paha vain, että vihreistä laatikoista löytyvä muona näyttäytyi vain nipin napin syömäkelpoisena. Houkuttelevuudesta ei voinut puhua. Perunat olivat täynnä sisäänkasvaneita juuria, salaatti kitkerää villivihannesta, ja pitkään laatikon sisällöstä puolet oli maa-artisokkaa, jonka kuoriminen oli työlästä kuin kaakelinvälien jynssäys. 

Omassa keittiössämme olimme tottuneet laittamaan useimmiten aasialaista ruokaa: kiinalaista, intialaista, vietnamilaista. Tarkkaan ottaen en juurikaan pitänyt monista vihanneksista, ja niiden upottaminen tuliseen tai kookosmaitoiseen kastikkeeseen sopi minulle hyvin. Vihreän laatikon valikoimaan se sen sijaan sopi huonosti. Lanttu tai kurpitsa taipuivat heikosti aasialaiseksi ruoaksi, ja maa-artisokan tuimaa makua ei saanut piiloon minkäänlaisella currylla.

Olin hankalan valinnan edessä. Periaatteessa minulle oli selvää, ettei meistä kellään ollut enää varaa jatkaa niitä ruokailutottumuksia, jotka ihmiskunnan rikkaimmat ovat itselleen suoneet. Maapallomme leviäisi käsiin, ja siinä vaiheessa maa-artisokkaakin tulisi taatusti ikävä. Mutta olin elänyt suurimman osan elämääni täynnä suloista vapautta: saatoin milloin tahansa kävellään ruokakauppaan ja ostaa vihanneksen, joka sopi reseptiini, tai hedelmän, jota teki mieli. Kausivihannekset kuulostivat tylsiltä, harmailta ja vapauttani rajoittavilta. Sitä paitsi paprika oli terveellistä! Paprika oli lasteni tärkein C-vitamiinin lähde!

On myönnettävä, että ensimmäisenä vuonna melkoinen osa vihreän laatikon sisällöstä unohtui usein jääkaapin perukoille ja päätyi tunnistamattomaksi pilaantuneena roskikseen. Me kuitenkin pidimme pintamme ja jatkoimme maatalouskumppanuutta. Vuosien mittaan tilan tarjonta laajentui ja laatu parani, eikä talvisinkaan joutunut tulemaan toimeen pelkällä maa-artisokalla. Ja uskomaton tapahtui: minä, suuri kasvisepäilijä, opin syömään mukisematta niin kaalia, mangoldia, palsternakkaa kuin muitakin talvikauden vihanneksia, vaikkei niitä olisikaan hukutettu chilikastikkeeseen.

Nykyään ystäväni tuovat talvella käydessään lapsille tuliaisiksi kurkkua tai tomaattia ja vitsailevat, kuinka jälkikasvuparkani saa moisia herkkuja niin harvoin. Ostan itsekin lapsille joskus paprikan tai banaanin, jos he sitä kaupassa pyytävät. Käymme kuitenkin ruokakaupassa enää harvoin. Kasviksemme tulevat nykyisin toiselta tilalta läheltä uutta kotiamme, ja pääsemme valitsemaan aikaisempaa enemmän, mitä haluamme vihreään laatikkoomme. Tuntuu silti hupaisalta ajatella, että kuudessa vuodessa se, miten ajattelen ruoasta, on kääntynyt täysin päälaelleen. Rumpukarhulle ja Tuulitukallekaan ruoka ei ole jotain, mikä mystisesti ilmestyy kaupan hyllyille ja jonka valikoima on hetkestä riippumatta alati satumaisen kattava. Ruoka on jotain, joka kasvaa maasta kovalla työllä, ja sille, mitä maasta kasvaa, asettavat rajoituksensa Pohjois-Saksan ilmasto, sääolot ja vuodenaika.

Itselleni ihmeellisintä on ollut huomata, kuinka helppoa makutottumusten muokkaaminen loppujen lopuksi on. Kuvittelin alussa tosissani, että joutuisin kausivihannesajattelun myötä kituuttamaan loppuelämäni kasviksilla, jotka olivat yksinkertaisesti pahanmakuisia, tai ainakin saisin repiä kekseliäisyyteni äärirajoilleen, jotta niistä muokattaisiin erilaisten mausteiden avulla maukkaita. Katsos kehvele, ei se mennytkään ihan niin. Kuka tahansa voi tottua syömään hyönteisiä ja toukkia. Tai pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Tai sitten vaikka lehtikaalia sen tammenlehväsalaatin sijaan.

Kunnes satokausi taas koittaa.

Muutama tarkkaan valittu linkki ja havainnollistava kaavio vielä iloksenne:

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *