Vuosi vuodelta nää syksyt käy päälle aina vaan aiemmin

Viime vuoden loppupuolella lähdin yli kaksi kuukautta kestäneelle matkalle maapallon toiselle puolelle. Matkapäiväkirja on luettavissa täällä. Kun sitten palasin kotiin talven keskelle ja sain rästiin jääneet matkablogitekstit kevään korvalla julkaistua, oli vakaana aikomuksenani siirtyä takaisin tämän blogin puolelle kirjoittelemaan.

Mutta sitten tuli ostamamme talon (siitä lisää tuonnempana) odotetut ja odottamattomat remontit. Muutto. Aloitin yhdeksän kuukauden doulakoulutuksen päivätyökakkuni päälle. Mies lähti jälleen lähes puolet joka vuodesta vievälle työkomennukselleen Ranskanmaahan, ja jäin Rumpukarhun ja Tuulitukan kanssa kolmin. Pian olikin aika lähteä lasten kanssa kesälomaksi Suomeen…

DSC_1274 - Copy.JPG

DSC_1353 - Copy.JPG

Palatakseni siis nyt tahattomalta pitkäksi venähtäneeltä kirjoitustauolta kaivoin luonnonkansioni syövereistä tuon edellisen naapuriepäsopu-aiheisen tekstin. Sen olen kirjoittanut lähes kaksi vuotta sitten, kun olimme juuri muuttaneet ihmisiviä vilisevän Tempelhofer Feldin kupeesta tänne Berliinin rauhaisille laitamille.

Alakertanaapurimme oli lähes kaksi vuotta yhtä nyrpeä kuin kirjoituksesta käy ilmi, kunnes kävi ihme. Tuulitukka aloitti telinevoimistelun ja ilmeni, että naapurin herra työskenteli samaisen liikuntahallin vahtimestarina. Koska jouduin odottamaan hallilla puolitoista tuntia, vein usein tietokoneeni mukaan, jotta saatoin jatkaa töitä, ja sitä varten siirsin itselleni tuolin aulan pistorasian viereen. Muutaman kerran jälkeen minulle oli yllättäen varattuna tuoli sekä myös pöytä jo valmiiksi, kun astuin ulos pukuhuoneesta ryhtyäkseni töihin. Sitten naapuri alkoi käydä työpisteeni vieressä juttelemassa. Mitä kuuluu? hän kysyi, Entä miehellenne? En osannut suhtautua. Oliko hän unohtanut minut? Seonnut päästään? Pottuiliko hän? Yritin vastailla kohteliaasti, mitä vaikeutti äärettömästi se, etten ymmärtänyt puoliakaan hänen puheestaan, joka oli yhdistelmä minulle tuntematonta ei-berliiniläistä murretta ja paksujen viiksien alta pukahdeltua muminaa. Toisella kertaa hän halusi tietää ostamastamme talosta ja ajoi jopa pyörällään sitä kerran katselemaan.

Mitä kauemmin ihmisten keskuudessa elelee, sitä enemmän oppii olemaan lyömättä käsityksiään koskaan lukkoon.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *