Välillä, kun minulla menee tarpeeksi kauan hyvin uskon siihen että voin parantua jos vain yritän tarpeeksi. Mutta eihän sairauksia voiteta vain sillä että halutaan olla terveitä. On löydettävä keinoja jotka auttavat, kenties lääkkeitä ja tarvitaan muiden ihmisten apua. Se tarkoittaa sitä että heikkous on myönnettävä itselle ja muille. Se on sanottava ääneen. Ja se jos mikä on pelottavaa.

Sain juuri pitkästä aikaa dissokohtauksen enkä tuntentenut oloani omaksi itsekseni. Tappelin itseäni vastaan sisälläni ja paniikki kasvoi. Onneksi ymmärsin, että nyt pitää rauhoittua. Nyt on pakko hengittää ja antaa ajatusten olla sellaisia kuin ne ovat.

Jollain tasolla en usko siihen että vain teot merkitsevät elämässä, ne ovat reaktio siitä mitä sisällämme on jo tapahtunut. Tällä logiikalla koen kuitenkin syyllisyyttä monista asioista joita en ole edes tehnyt. Asioista jotka ovat olemassa vain minun päässäni. Teot kyllä tekevät niistä todellisia kaikille, mutta minulle ne ovat olemassa jo kauan ennen kuin tulevat päivänvaloon.

Tunnen usein kun oloni muuttuu mutta se on kuin lumivyöry. Se on vaikea pysäyttää. Kaikkein inhottavimpia hetkiä sairaudessa ovat ne hetket kun tavallaan heräät horroksesta ja havahdut. Mitä olen tehnyt, miksi? En muista tai tajua? Sekin on pelottavaa, mutta siihen tavallaan turtuu. Aina se jaksaa järkyttää mutta shokki ei ole niin kova kuin ensimmäisillä kerroilla.

Mielessäni on pyörinyt toistuvasti sama ajatus; olenko minä toivoton tapaus? Sen tiedän etten voi parantua, en tulla enää koskaan terveeksi. Mutta haluaisin löytää tien tavalliseen elämään ja arkeen. Saa nähdä onko se mahdollista.