…Of being human

”Minun on ollut opeteltava olemaan yksin, jotta voin nähdä mitä olen, kun en yritä olla ketään muuta varten. On ollut opeteltava lepäämään ja luottamaan elämään. On ollut opeteltava sitä, että en voi, eikä minun tarvitse tietää elämää pidemmälle. On ollut opeteltava kärsivällisyyttä. On ollut opeteltava rehellistä itseilmaisua, silläkin uhalla, että toinen ei sitä hyväksy. On ollut opelteltava omien puolieni pitämistä. On ollut opeteltava hyväksymään, että asiat tapahtuu silloin, kun ne tapahtuu ja useimmiten niiden ajoitus on toinen mitä haluaisin.”

Tämän ylläolevan tekstin luin aamulla Hidasta elämää –saitilta. Naulankantaan. Aivan kuin joku olisi kirjoittanut ylös minun ajatukseni. Hienosti sanoitettu. Olen lukenut tuota uudelleen ja uudelleen.

Instagramia selaillessa törmäsin allaolevaan hattaranväriseen kuvaan. Sekin tuntui kolahtavan. Aivan kuin universumi tukisi minua niissä ratkaisuissa, (joita kohti olen menossa) ja, tukeehan se.

Tätä ajatusta puoltaa myös se, että törmään juuri oikeisiin ihmisiin, oikeissa paikoissa, juuri nyt. Aivan kuin se olisi sattumaa, vaikka tiedän, ettei se ole. Ne oikeat tyypit sattuvat tielle silloin, kun osaat vähiten odottaa. Tiedän, että joku suurempi on tämän kaiken takana ja lopulta kaikella on joku suurempi selitys. Siihen ajatukseen luotan ja on pakko luottaa. Kyllä minutkin ohjataan vielä kohti hyvää, kohti onnea, kohti rakkautta, kohti terveyttä. Se on tuolla jossain, mutta se vaatii vielä kamppailua. Välillä kadotan luottamuksen ja vaivun epätoivoon, päivittäin. Kyyneleittä ei ole selvitty tänäänkään. Mutta kyllä nekin joskus loppuu. Ennemmin tai myöhemmin. Olen matkalla.

Voisin lainata erästä tuttavaani vielä tähän loppuun;

”Jos et pysty nyt näkemään miten mikään voi ikinä onnistua, ei se mitään. Uskalla hajota ja pudota. Se rakkaus, joka sut nostaa on niin paljon voimallisempaa kuin se pimeys joka sua vetää alas”