Kuinka meille käy?

…Neljä päivää myöhemmin.

Tuntuu, että arki muuttuu päivä päivältä raskaammaksi kestää. Toisaalta olen samaan aikaan rauhallisempi (itseni ja erityisesti entisen itseni tuntien) ja ehkä jollain tapaa ”antaudun” sille kaikelle, mille ei ole tehtävissä mitään. Kaikki ei ole meidän käsissä. Välillä mut valtaa rauha. Myös auringonvalo kannattelee näinä musertavina hetkinä. Ensimmäinen kevät vuoden 2015 jälkeen, kun aurinko ei ahdista, masenna ja aiheuta dissosiaatio-oireilua. Jos näitä asioita joku aiheuttaa, ei se ainakaan ole nyt aurinko…

On pakko luottaa elämään, kaiken tarkoituksellisuuteen ja siihen, että elämä myös jatkuu kaiken tämän jälkeenkin. Tottakai se jatkuu. Mutta, millaisena? Ja ikävä fakta on, että kaikilla se ei jatku.

Samaan aikaan pidätän hengitystä. Pelkään, mitä seuraavaksi tapahtuu. En haluaisi kulkea missään, mutta työmatkat tulee tehtyä julkisilla ja työni on ihmisten parissa. Kaupassa olen käynyt vain harvakseltaan, olen sen sijaan tilannut ruokaa kotiin (Fiksuruoasta ja K-kaupasta!) Apteekissa ei ole ollut tarvetta käydä hetkeen, mutta huomenna aamulla on pakko. Käsiäni yritän pestä tiuhaan, mutta atopian takia käteni ovat edelleen haavoilla ja auki – desinfiointi ei onnistu. Sen sijaan en koskettele ollenkaan kasvojani, putsaan puhelimeni ulkoa tultua ja yskiessäni / aivastaessani teen sen hihaan, huiviin, johonkin muualle, kuin käsiin. Ratikan stop -nappulaa painaessa käytän hanskaa. Samoin, jos joudun naputtelemaan pin-koodin, on mulla hanskat kädessä. Vältän turhaa liikuskelua ja teen parhaani sen mukaan, minkä tässä tilanteessa itse pystyn. Lyöttäytyisin kokonaan kotiin, jos se olisi mahdollista. Haluaisin tehdä itse enemmän, että en levitä sairautta, mutta en myöskään olla yksi niistä, joka sen saattaa tuolla kulkiessaan joltakin sattumalta saada.

Parina viime päivänä töiden jälkeen kotiuduttua (ja jo päivän aikana) on tullut itku. Lohduton itku siitä, ettei voi lähteä rakkaidensa luo toiseen kaupunkiin. Varmuutta ei ole mistään, ei työn jatkuvuudesta, ei tulevaisuudesta, ei terveydestä, eikä siitä, että milloin tämä kaikki loppuu. Ja se, että kun loppuu, millainen maailma meitä odottaa sen jälkeen? On toki normaalia pelätä, surra, ahdistua ja pohtia asioita, kunhan pystyy välillä myös nauramaan. Olenkin välillä pelleillyt ystävieni ja sisarusteni kanssa Marco Polo -appin kautta (voin lämpimästi suositella). Ja meillä on poikaystäväni kanssa samanlainen sairas huumorintaju, hänen kanssaan naurulta ei tahdo tulla loppua. Muut (jotka eivät meitä tunne tai näitä leveleitä ymmärrä) ympärillä voisivat luulla meidän seonneen.

Toisinaan mietin, että olenkohan seonnut? Entä jos minut kohta herätetään ja sanotaan, että olin pari kuukautta psykoosissa? Kaikki tämä tuntuu vaan niin absurdilta ja vaikealta käsittää tai sulattaa. Että elämä voi todella muuttua näin nopeasti. Olenhan sen neljä vuotta sitten kokenut, mutta silti. Tosin se tapahtuma antaa mulle eri tavalla keinoja olla tässä ja nyt. Olen kerran jo kaiken menettänyt, niin en sitä enää pelkää.

Kommentit (0)