I’m free to be the greatest, I’m alive

2016…

Vuosi, jota en tule unohtamaan koskaan. Hyvässä, enkä pahassa. En koskaan osannut kuvitella, että tulen romahtamaan tällä tavoin, kuin minä romahdin. Kuvittelin eläväni juuri sellaista elämää, kuin olin aina toivonut. Minulla oli mielestäni kaikki. Kaikki onnen avaimet. Näin jälkeenpäin ajateltuna, sen oletettavasti pahimman läpi sukeltaneena, osaan jo nähdä tämän kaiken tapahtuneen syystä. Tällaista romahdusta ei olisi tapahtunut, jos kaikki oikeasti olisi ollut hyvin. Pidin kiinni kuvasta, joka ei ollut totta. Mieli on onneksi viisaampi, kuin ikinä osaa kuvitellakaan…

Tuossa vasemmanpuolimmaisessa kuvassa makaan sairaalassa. En tiedä monettako kertaa, mutta kerta ei ole ensimmäinen. Silmistäni näkee, että en ole enää ”täällä”. Olen valvonut tuossa kohtaa jo ikuisuuden. En pystynyt enää mihinkään. En vessaan, en suihkuun, en syömään, en kävelemään, en olemaan hereillä, en nukkumaan, en puhumaan, en katsekontaktiin. Olin ihan vihannes. Luulin, että peli on nyt menetetty. Ajattelin, että jos en kuole, niin jään ainakin joksikin sekopääksi. Etten enää pysty normaaliin elämään. Enkä pysty palaamaan arkisiin askareisiin. En työhön, en mihinkään. Enkä olemaan se Miia, mitä ikinä olinkaan. Kuvasta huomaa, että olen ahdistuksissani repinyt nenäni rikki, katoilin kehostani kaikenaikaa enkä saanut kosketusta enää itseeni. Tuosta kuvasta tulee oikeasti paha olo ja kyyneleet silmiin. En tunnista itseäni tuosta. Se siinä, se olen todella minä… Pohjalla.

Ajattelin kuitenkin konkretisoida asian ja julkaista kuvan. Oikealla puolella on kuva, jossa olen muutama viikko sitten. Keväästä on menty pitkä harppaus eteenpäin. Valmis en ole vieläkään, mutta olen matkalla. Toipumisen, eheytymisen ja itseni etsimisen ja löytämisen matkalla. Minun on pitänyt opetella ihan kaikki asiat uudestaan. Hyvin pienin askelin. Se voima on minussa, kukaan muu ei ole tehnyt tätä puolestani, kuin minä itse. Itse olen rakentanut kaiken alusta alkaen uudestaan. Olen onneksi saanut paljon tukea. En varmaan muuten olisi tässä. Minuun on valettu uskoa ja toivoa, silloin kun niitä itsellä ei ollut. Minua on kannateltu, jotta olen pystynyt kasvattamaan itselleni uudet siivet.

Tämä vuosi on tuonut mukanaan sairastumisen myötä myös kaikenlaisia suuria elämänmuutoksia, mistä olen täällä vähän välillä kirjoittanutkin. Muutan ensi viikolla uuteen kotiin. Yksin.

Toivon ensi vuoden olevan minulle armollinen ja hyvä. Edeltäjäänsä parempi. Toivon myös teille seuraavaa;

Pitäkää huoli itsestänne. Muistakaa säännöllisin väliajoin pysähtyä kuuntelemaan itseänne, mieltänne, kehoanne, sitä, oletteko oikeasti onnellisia. Minun mieleni ja kehoni viesti pitkään, että en ole onnellinen, mutta en tajunnut sitä, enkä halunnut uskoa sitä. Elämä, ei terveys eikä onnellisuus ole itsestäänselvyyksiä.

”I’m free to be the greatest, I’m alive”