Romahdus

Olen saanut viime päivinä normaalia enemmän yhteydenottoja lukijoiltani. Kiitosta siitä, että olen rohkea ja avoin. Kiitosta siitä, että kirjoittamani tekstit antavat monelle tarvittavaa vertaistukea ja ymmärrystä omaa tilannetta kohtaan, tunnetta, ettei todellakaan ole ongelminensa yksin. Ja tiedättekös, tuo kaikki positiivinen palaute antaa minulle aivan valtavasti voimaa, että voin oikeasti teksteilläni helpottaa jonkun toisen (ehkä juuri sinun?) oloa! Ehkä antaa uskoa ja toivoa, se olisi minulle suorastaan kunnia! Olisin itsekin silloin alkutaipaleilla kaivannut jotain sellaista. Ymmärrystä omaa tilannetta kohtaan. Ja kenties eniten sitä tunnetta, että en ole yksin tämän asian kanssa, vaan moni muu painiskelee samojen asioiden kanssa.

Ajattelin avata hiukan tuota taustaa, miten kaikki alkoi. Olenhan minä kertonut, mitä kaikkea minulle tapahtui ja on tapahtunut (lyhykäisyydessään), mutta en ole kovinkaan yksityiskohtaisesti tuota taivalta avannut. Moni asia on varmaan myös unohtunut (ja ehkä hyvä niin), mutta haluan tuoda esille vähän yksityiskohtaisemmin tuota romahdusta. Yritän muistaa mahdollisimman hyvin.

Olin oikeastaan vuoden 2015 kärsinyt jos minkälaisista fyysisistä vaivoista ja kolotuksista. Oikeastaan tilanne lähti kärjistymään syksyn 2015 mittaan. Minulla oli ollut huolia ja paineita viimeiset vuodet tiettyjen henkilökohtaisten ja perhepiiriä koskettavien asioiden kanssa, ja ilmeisestikin se oli yksi syy, joka lopulta uuvutti alleen. Olin aina suoriutunut, pärjännyt, selvinnyt, mennyt ja tehnyt. Tavallaan päälläni oli suojakuori, työminä, joka peitti alleen sen tuskan ja surun. Pistin muut ihmiset oman hyvinvointini edelle. Niin olin tehnyt aina. Kannoin huolta. Kuvittelin, että minulla on leveämmät hartiat kuin onkaan. Podin myös valtavaa maailmantuskaa. Saatoin itkeä Pariisin iskuja viikon jne. Koin kuitenkin, että olin elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Olihan kaikilla ihmisillä omat huolensa, niin oli minullakin. Minä nyt satun olemaan niin herkkäkin. No sitten kiinnitin huomiota, että marraskuussa itkin ihan joka päivä. Olin niin väsynyt. Se kuukausi oli poikkeuksellisen raskas. En oikein löytänyt sen kummempia syitä, mistä kaikki se valtava uupumus tuli. Se vaan tuli.

Sitten eräänä aamuna huomasin vasemmassa nivusessani patin. Niin suuren ja kivuliaan, että lähdin käymään lääkärissä. Lääkärikään ei tiennyt mikä se oli. Määräsi antibioottikuurin. Minulla heräsi pelko tietenkin patin pahanlaatuisuudesta. Söin siinä syksyn mittaan muistaakseni 3-4 antibioottikuuria, eikä patti kadonnut. Sitä tutkittiin mm. Kätilöopistolla, ultrattiin useampaan otteeseen, eikä lääkärit tienneet, onko kyse imusolmukkeesta vai mistä. Sitä piti seurata tiiviisti. Olin sairauslomalla vuoden kiireisimpään aikaan ja koin siitä huonoa omaatuntoa. Mutten kyennyt kävelemään kunnolla, saati pitämään housuja. Minulla oli jatkuvaa lämpöilyä. Samanaikaisesti mummin vointi yhtäkkiä romahti ja hän oli vähällä kuolla. Mummini on ollut minulle aina yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, joten jouduin käsittelemään hänen mahdollisen menetyksen surun siinä samassa. Makasin sängyssä kirjaimellisesti monta päivää itkien. Mummi selvisi ja se mysteeriksi jäänyt patti lähti pienenemään. Joku lääkäri heitti jossain kohtaa, että se voi johtua stressistä. Tähän asiaan minun olisi pitänyt tajuta tarttua.

Minulla oli sairauslomalla ja joululomalla liikaa aikaa pohdiskella asioita. Pysähtyä. Huomasin pelkääväni kaikenmaailman vakavia sairauksia koko ajan. No, alkuvuonna palasin töihin. En ehtinyt olla montaa päivää, kun mulle nousi yhden työpäivän päätteeksi melkein 40 asteen kuume. Olin sänkypotilaana yli viikon verran. Minulle tuli niin raju influenssa, että jouduin käymään ottamassa lääkitystä terveysasemalla monena päivänä peräkkäin. En muista olleeni fyysisesti noin sairas (vaikka olen potenut kurkkupaiseen ja keuhkokuumeen ja kaikenmaailman infektiot) mutta tämä oli aivan omaa luokkaansa. Influenssa jätti jälkeensä pari kuukautta kestävän yskän. Niihin aikoihin Kimi joutui sairaalaan. Silloin mun nukkuminen alkoi totaalisesti häiriintyä. Olin niin huolissani kaikista ja kaikesta. Pää vaan pyöritti kaikkia asioita kuin mylly.

Olin jo uudenvuoden aikoihin todellisissa vaikeuksissa nukkumiseni kanssa, muistan, että valvoin monta yötä ystävien mökillä ja meidän piti lähteä sovittua aiemmin kotiin, että saisin kotona mahdollisesti nukutuksi. Silloin kiinnitin huomiota siihen, että joku on pielessä. Muistan ajatelleeni, että jos tällainen unettomuus iskisi työviikolla, niin en kestäisi! En osannut arvatakaan, että se olisi edessä…

Oli tapahtunut niin paljon, että kävin kierroksilla. Olin levoton, itkuinen, nukkuminen oli huonoa. Yskä jatkui, pelkäsin. Ystävänpäivää edeltävänä iltana, 13.2. muistan, että sain kauhean paniikki/ahdistuskohtauksen. Soitin äidille, soitin kriisipuhelimeen, pyörin ympyrää kotona. En saanut oloani rauhoittumaan. Lähdettiin päivystykseen. Juttelin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa hetken ja oloni vähän rauhoittui, vaikka päälle jäikin omituinen tärinä. Hoitaja huomasi, että minulle on kirjoitettu tarvittaessa unettomuuteen Mirtazapiinia. Olin todella lääkevastainen / lääkepelkoinen, mutta ajattelin, että ehkä mun kannattaa se tabletti kuitenkin ottaa. Otin sitten kotiuduttuani sen, ja siitä tuli niin kummallinen olo, että luulin kuolevani. Istuin meidän kylpyhuoneen lattialla se lääkeselostus edessäni. Tuntui kuin pääni ympärillä olisi ollut jättimäinen kupla, mua väsytti, mutten todellakaan kyennyt rauhoittumaan unille. Silloinkin muistan soittaneeni kriisipuhelimeen, myrkytystietokeskukseen, hätänumeroon… Vaikka minne. Pelkäsin niin paljon. Sen yön valvoin ja seuraavana päivänä kaduin, että otin koko lääkkeen. Koko päivän seinät ja lattiat heilui, enkä kyennyt mihinkään. Siitä jäi kumma ajatus päähäni, entä jos en enää nukukaan?

Ajatus kävi toteen, uskoin siihen niin kovasti. Valvoin seuraavan yön ja sitä seuraavan. Tärisin sängyssä, niin kovasti, että en hallinnut ollenkaan jalkojeni liikkeitä. Huokailin, tuskailin, pelkäsin. Mua ahdisti niin, että ylävatsaan sattui tosi kovasti. Kävin taksilla terveysasemalla, ja lääkäri kirjoitti minulle silloin muistaakseni Opamox -reseptin. Yksityiselläkin kävin välillä. Osa määräsi lämmintä maitoa ja melatoniinia, toiset Rivatrilia. Kävin siellä ja täällä ja en saanut unettomuuteeni apua. Ahdistus sai maksimaaliset mittasuhteet. Yhden yön nukuin, ja menin seuraavana päivänä töihin. Sydän oli tulla rinnasta ulos, muisti ei pelannut yhtään, olin kiukkuinen ja kireä, mua pyörrytti. Kotimatkalla muistan, että päähäni hiipi ajatus; jos hukuttautuisin tuohon mereen, niin minun ei tarvitsisi enää kärsiä. Säikähdin. Seuraavan yön taas valvoin. Välillä vietin öitä Haartmannin päivystyksen käytävällä. Mutta mieli ei antanut unen tulla. Lääkkeet ei auttaneet. Olin lopulta yöt Kimin äidin luona, koska mua pelotti yöt. Mua pelotti kaikki. Aamut oli tuskaa, oli edessä taas uusi päivä, joka piti jaksaa ja selvitä ja ilta oli uusi mahdollisuus saada unta, mutta se oli myös asia jota pelkäsin. Yöt ja nukkuminen alkoi pelottaa. Mietin niitä päivälläkin. Niin, että ajatuskin alkoi tärisyttää. 

Lopulta kolme viikkoa valvottuani pääsin Haartmannin päivystyksen kautta psykiatriselle osastolle. Muistan, etten enää kyennyt kävelemään kunnolla, näin kaiken tosi kirkkaana, enkä pystynyt kirjoittamaan tai lukemaan tekstiviestejä. Rivit pomppi silmissä. Pelkäsin, että menetän järkeni. Olin osastolla noin viikon. Se oli pelottava kokemus. Ajattelin, että minulla on vain unettomuus, ja nämä muut täällä on jotenkin sairaita. Ajattelin, että hoitakaa tämä unettomuus pois, niin pääsen takaisin töihin. Eihän se niin helposti sitten mennytkään… Nukuin nukahtamislääkkeen avuin kaksi tuntia, ja loppuyön valvoin. Muistan kun kuljin sairaalan käytävillä keltainen sairaala-asu päällä ja pitelin seinistä tukea. Muistan erään yökön mulle sanoneen, että sinulle ei voi antaa enempää lääkettä, olet jo nyt niin sedatoitunut. Olin siis aivan totaalisen lääkitty, kauheassa sekavassa aivosumutilassa, mutten pystynyt nukkumaan. Kierroksia ei saatu alas. Sairaalajakson jälkeen kotiuduin. Toivoin, että olisin saanut olla sairaalassa niin kauan, että unettomuuteni korjautuu. Niin ei kuitenkaan käynyt ja osastojaksoja tuli uusia ja uusia.

Muistan eräänkin yön, kun makasin eteisen lattialla ja tuijotin itseäni peilistä. Peilistä katsoi täysin tuntemattomat kasvot. Tilasin ambulanssia vähän väliä, muttei kukaan voinut auttaa minua. Pääsin aina Haartmanniin ja siellä minulle annettiin mansikan makuista nestemäistä Diapamia. Ja sitten jätettiin ”oman onneni nojaan”. ”Mene kotiin tai jää sitten siihen.” Ei kukaan kyennyt auttamaan. Oksentelin ja konttasin. Luulin, että olen oikeasti menetetty tapaus ja että menen vain huonomaan ja huonompaan kuntoon. Ja niinhän minä menin. Olin lopulta aivan sekaisin. Unettomuus tekee ihmisen hulluksi. Kaikki oli totaalisen epätodellista. Hoito ei aina ollut parasta mahdollista. Sain usein kuulla, että empä ole koskaan nähnyt noin ahdistunutta ihmistä. En tiennyt, että ahdistus voi saada tuollaiset mittasuhteet. Ajatuksiin alkoi hiipiä enemmän itsetuhoisia mietteitä. Ratikoiden, autojen, junien saapuminen sai heräämään ajatuksen / kehotuksen omassa mielessäni; mene alle. Se oli yhtä taistelua, etten tee mitään typerää. Henkinen ja fyysinen tilani oli todella heikko. Todella.

Jotenkin tästä kaikesta kuitenkin on toivuttu tähän pisteeseen missä olen nyt. Osastojaksojen, päiväsairaalajaksojen, terapian, läheisten tuen jne. avulla. En oikein itsekään tiedä, että miten. Hetki kerrallaan. Kaksi askelta taakse, yksi eteen.. Olen myös saanut ystäviä sairaalasta. Mikä on suorastaan ihme, kun miettii missä kunnossa oikein olen ollut. Jatkan tästä aiheesta (mihin jäin) seuraavalla kerralla, sillä tajusin, että mähän kohta myöhästyn bussista. Mun pitää käydä ostamassa vielä eväitäkin. Lähden joulunviettoon! Mahtavaa, että kykenen matkustamaan. Mahtavaa, että pystyn normaaleihin asioihin taas. Kaikki on mahdollista. Uskon siihen nyt.

Rauhaisaa joulua ystävät!