Kohtaamisia
Nyt olen joulunvietossa, mutta ajattelin palata tämän aamulla aloitetun aiheen pariin vielä, niinkuin lupasin. Sitten alkaa mun pieni joulutauko näistä aiheista. Ainakin pyrin siihen. Voisin keskittyä näiden asioiden pohtimisen sijasta itseni hoitamiseen; läheisten seuraan & lepoon.
Tosiaan, oman mielen ja kehon romahtamisen ymmärtäminen oli todella vaikeaa. Olin hätää kärsimässä, ihan kirjaimellisesti, että mitä minulle tapahtuu? Kokemukset vuodeosastolta eivät olleet juurikaan kovin positiivisia. Yhdellä kerralla hoitajat ottivat etäisen roolin, koska ajattelivat, että ahdistuksesta jatkuva puhuminen ei auta minua, eikä vie minua eteenpäin. Omahoitajakeskustelut pidettiin minimissä, muuten minun hätääni ei kuultu. Se tuntui todella pahalta. Lukittauduin huoneeseeni toivoen, että joku tulisi kysymään miten voin. Makasin sängyssä, enkä tullut sieltä mihinkään. Yhden sunnuntain makasin tuijottaen kattoon ja toivoen, että edes JOKU tajuaisi, että tarvitsen olkapäätä. Kukaan ei tullut. Olisin voinut kadota, eivätkä ne olisi huomanneet mitään. Siltä se ainakin tuntui. Kai sekin joku hoitotaktiikka oli, mutta tuntui todella epäreilulta. Kadehdin muita potilaita, joita kuunneltiin ja joiden kanssa keskusteltiin, ja he saivat ymmärrystä osakseen. Kadehdin ja koin epäoikeudenmukaisuutta. Minä olin niin ahdistunut ja sekaisin, että minut jätettiin sen hädän kanssa kärsimään ihan itsekseni. Se oli kamalaa. Muistankin, että sillä kerralla masennukseni syveni, enkä enää kyennyt puhumaan, en iloitsemaan mistään ja dissosioin paljon. Menin jotenkin ihan jumiin, lukkoon, omiin tiloihin. Toivoin, että minut huomattaisiin. Olihan se ydinongelmani. Joten torjuminen pahensi tilaani huomattavasti. Se on niin kamalan tärkeää, miten tulee kohdatuksi, kun on heikoimmillaan…
Yksi kamala kokemus liittyi tähän Haartmannin päivystyksen lähihoitajaan, joka tarjoili minulle sitä mansikanmakuista nestemäistä Diapamia. Se jätti minut kompuroimaan omiin jalkoihini, oman onneni nojaan. Horjumaan pitkin poikin ja oksentelemaan. ”Sinä voit jäädä siihen hoippumaan, tai mennä kotiin, me ei voida tehdä sulle mitään tämän enempää!” Tunsin itseni niin surkeaksi ja huonoksi. Yritin todistella sitä, etten ole ”sellainen ihminen”, millaisena ne minut päivystyksessä näkivät, mutta nehän näki minut vain sellaisena. Sain aivan erilaista kohtelua, kuin olin tottunut ”normaalina itsenäni” saamaan. Yhtäkkiä olinkin psykiatrian potilas, käytännöllisesti katsoen varmaan heidän mielestä siis hullu. En siis ansainnut normaalia kohtelua kai? Se oli ihan kamalaa. Siinä tuli toinen suuri torjumisen kokemus. Hylkäämisen kokemus. Kaikki vanhat traumat siis toistivat itseään hoitohenkilökunnan taholta. Ja tajusin, että hyvänen aika, näinkö psyykkisesti sairaita ihmisiä kohdellaan? Ihan kuin he olisivat valinneet tilansa. Eihän kukaan ole. Jokaisen tulisi saada tulla kohdatuksi. Saada ymmärrystä osakseen. Hoitoa. Mielestäni se ei tämän taipaleen aikana aivan nappiin mennyt.
Muistan myös, kun akuuttipäiväsairaalassa kysyin lääkäriltä, että mikä tämä tila on? Pystyin siis katsomaan suoraan eteenpäin, en luomaan katsekontaktia. Olin silloinkin sellaisessa oudossa ”leijuvassa” olotilassa, tajusin, että en ole ihan läsnä tässä samassa maailmassa. Olin silloin saanut hoitopaikan läheisten painostuksesta. He eivät enää kestäneet katsoa valvomistani, hätääni, ahdistustani, sekoiluani. Sain tavata lääkärin & sain vuodeosastolta osastopaikan. Mutta se oli todella työn ja vaivan takana! Lääkäri mietti tuota kysymystäni hetken, pohti, myhäili, ja totesi ”nisäkkäät, hmm, kuten kilpikonnat joskus menevät omaan kuoreensa!” En saanut muuta selitystä. Okei. Minua verrattiin siis johonkin eläimeen. Onko minulla jotain, mitä kukaan ei ole ennen nähnyt? Onko tämä joku uusi sairaus, mistä kenelläkään ei ole kokemusta? Onko ahdistus oikeasti sitä, että ihminen menee näin helvetin sekaisin? Myöhemmin tajusin, että se oli dissosiaatiotila. Suojautumistila. Menin kuoreeni. Kyllä. Mutten tajunnut siinä, mistä oli kysymys. En kai, kun kukaan ei kertonut.
Minä muistan, että avasin käsilaukkuani, suljin sitä, avasin taas, saatoin mennä tekemään jotain ja palata takaisin, toistaa itseäni. Se oli pakonomaista, en voinut hallita sitä. Tajusin, mitä tein, mutten voinut lopettaa. Se oli ahdistusta. En tiennyt mitä se oli. Muistan, että ympäristö meni hurjan nopeasti tai hitaasti. Tavarat putoili käsistä, kerrankin hajotin iPhoneni sairaalan lattialle pieniin palasiin. Sen jälkeen menin entistä enemmän solmuun, että nyt vielä sekin hajosi. Toistelin ääneen moneen otteeseen, että iPhone meni rikki. Sormenpäät täynnä pieniä lasinsirpaleita yritin siivota niitä palasia lattioilta, ettei huonekaveri polje niiden päälle. Lääke onneksi toi minut takaisin tähän maailmaan. Ajattelin, etten koskaan selviä enää ilman rauhoittavia. Että ilman niitä olen jossain toisessa todellisuudessa. Aina. Toisin kuitenkin kävi. Niillä oli (todellakin!) aikansa ja paikkansa. Jouduin luopumaan lääkevastaisuudestani.
Olen usein ajatellut, miten käy niiden, joilla ei ole läheisiä? Tai yhtään ketään, joka auttaisi, pitäisi huolta, olisi tukena? Miten käy niiden, joiden puolesta ei puhuta? Itse ainakin olin sen verran huonossa jamassa, etten osannut vaatia itselleni hoitoa tai apua. En tiedä mihin olisin joutunut ilman tukea. Olisin varmaan jo mullan alla. Se, että olen nyt tässä kirjoittamassa näitä asioita, on minulle suoranainen ihme. Vaikka onneksi minuun on uskottu. Siihen on uskottu, että sisälläni on se voima, valo, sisu, tahto ja tarmo ja tulen tämän kaiken vielä päihittämään. Onneksi minuun on uskottu!
Hoitohenkilökuntaan olen osittain pettynyt. Lähinnä puhun nyt näistä ensikertojen kohtaamisista. Niinkuin kirjoitinkin, ihminen tulisi kohdata ihmisenä.
Nyt minä rauhoitun joulunviettoon. Edessä on pieni lasi veljeni tekemää valkoviiniä, menen pian lämpimään suihkuun ja rauhoitun lukemaan ja nukkumaan. Olen kiitollinen, että saan olla täällä. Olen kiitollinen, että minulla on nämä ihmiset. Olen kiitollinen suhteellisen hyvästä voinnista. Olen kiitollinen, että pystyn nykyään jotenkuten nukkumaan. Olen kiitollinen, että pystyn myös lukemaan nykyään – sekään ei ollut itsestäänselvyys. Tai jaksan huolehtia itsestäni, esimerkiksi menemällä sinne suihkuun. Ai niin. Ja niitä hyviäkin kohtaamisia on. Tutustuin bussimatkalla ihanaan ihmiseen. Istuuduin hänen viereensä, ja intuitioni sanoi, että hänen kanssaan voisin vaihtaa ajatuksia. Ja osuin oikeaan. Tulen tapaamaan häntä varmasti jatkossakin. Matka meni rattoisasti, kun oli juttuseuraa. Ensi kerralla aion kirjoittaa osastojakson positiivisista kohtaamisista. Mutta nyt;
Rakkaudentäyteistä joulua!