Kimille

Se oli ehkä viimeinen yö yhteisessä kodissa.

Tänään viedään viimeiset laatikot, että pääsen asettumaan omaan kotiin. Myöhemmin saan ullakon ja kellarin tavarat, lipaston ja polkupyörän. Eilen illalla kun vietiin laatikoita, uudessa kodissa tuoksui jo oma tuttu tuoksu. Santelipuu. Ja siellä on kodikasta, turvallista. Juuri sitä, mitä minä olen kaivannut. Turvaa, rauhaa, vapautta, omaa tilaa, happea. Jotta saan itseni kasaan. Omat ajatukset kasaan. Mutta nyt se konkretisoituu. Ero. Se, että reilut kuusi ja puoli vuotta meni siinä. Ja nyt on sen kaiken loppu. Se on loppu. Kaikki hyvä ja kaikki huono. Meillä molemmilla on ollut rankka vuosi, emmekä me kestäneet enää, emmekä voineet rakentaa tästä enää parempaa. Se ei enää ollut korjattavissa. Vaikka usein mietinkin, olisiko ollut? Kyselen sitä samaa sinultakin, mutta vastaus on aina ei. Ei se tainnut olla. Hyvät muistot peittoaa alleen sen kaiken ikävän. Meillä oli paljon hyvää. Kasvoin sun kanssa aikuiseksi. Kasvettiin aikuisiksi yhdessä. Tänään minä kuitenkin sanon sinulle hyvästi…

Toivon, että saan pitää sinut elämässäni, ystävänä. Ainakin myöhemmin, kun pahin pöly on laskeutunut. Toivon koko sydämestäni, että elämä tarjoaa sinulle hyviä asioita. Toivon, että olet onnellinen. Kuuntelethan sydäntäsi? Kuuntelethan intuitiotasi? Teethän asioita, mitkä tuo sinulle hyvää oloa ja hyvää mieltä? Haastathan itseäsi? Tartuthan tilaisuuksiin? Luotathan itseesi? Minäkin luotan. Luotan sinuun. Luotan itseeni. Luotan kyllä, että kaikki järjestyy.

Muista, että olen olemassa. En katoa mihinkään.

Mun sydän on särkynyt. Tiedän, että niin on sinunkin. Nämä kyyneleet kertovat sen. Me selvitään. Sä selviät. Mä selviän. Me molemmat kyllä selvitään. Ihan varmasti. Annetaan elämän kuljettaa ja kantaa meitä. Me nähdään vielä, että kaikella oli tarkoitus. Pakko uskoa.

Minä kiitän sinua jokaisesta kanssasi vietetystä vuodesta. Nauruista, jotka olen saanut kanssasi nauraa. Itkuista, jotka olen saanut kanssasi itkeä. Olkapäästä, johon nojata. Kainalosta, jonne upota. Rakkaudesta, johon hukkua. Siitä, että olen saanut olla olkapää sinulle. Aamukahveista. Kävelyistä merenrannassa. Matkoista kauas ja lähelle. Siitä, että olet opettanut minulle paljon asioita. Siitä, että olet maailman paras Yatzy -kaveri. Siitä, että olen saanut tutustua perheeseesi ja sukulaisiisi. Siitä, että heistä tuli perhe myös minulle. Äidistäsi tuli minun varaäiti. Irtipäästäminen sattuu. Kiitän siitä, että sinusta tuli minun perheeni. Kiitän sinua erityisesti tästä vuodesta, joka on ollut meille molemmille elämämme rankin. Olet ollut siinä.

Tänä iltana nostan maljan sinulle, meille. Me ollaan selviytyjiä, me ei luovutettu.

Seuraavan kerran ja aina jatkossakin, kun menen Tavastialle, katson keskelle salia ja pidän meidän ensikohtaamismuiston sydämessäni. Muistan sen yhtä elävästi edelleen, kuin se olisi ollut eilen. Siellä sinä seisoit, valojen alla, huppu päässä, vienosti hymyillen. Sinä, 23-vuotias miehenalku, josta tuli kihlattuni. Ja se kaikki on enää muisto.

Minä rakastin ja rakastan.

Minä sanon kiitos ja minä sanon hyvästi.

 

”Seison kuopan vieressä

kaivoin sen ihan itse

omin pienin kätösin

vaikka tarjosit apua sinäkin

Siinä se valmiina odottaa,

syvyyttä kuusi jalkaa

Viimeinen laulu lauletaan

kun kohta maahan lasketaan

Seison rakkauden haudalla

Sinä sen toisen puolella

Rakkauden haudalla

Me ollaan kohta, vapaita…”