Kun mikään ei riitä

Tänä aamuna kyyneleet kirpoavat mun silmiini.

Mietin taas sitä miten riittämätön olen. Että aina on joku mua parempi. Kaikessa. Jos olen jossain hyvä, on aina joku, joka on siinäkin asiassa parempi. Kauniimpi. Lahjakkaampi. Älykkäämpi. Sivistyneempi. Taitavampi. Ymmärtäväisempi. Rakastettavampi. Mitä tahansa. Aina kuitenkin jotain. Tunnen itseni niin huonoksi, pieneksi ja häpeälliseksi. Vaan niin helvetin riittämättömäksi. Etten koskaan voi saavuttaa sellaisia vaatimuksia, joita itseltäni odotan. Ja oletan muidenkin odottavan. Tiedän, ettei näihin ajatuksiini saisi uskoa. Tavallaan minä tiedän myös, mistä kaikki kumpuaa. Olen vaan niin pohjattoman surullinen, haavoilla, kipuileva, enkä tiedä mikä minut lopulta korjaa. Tai korjaako koskaan aivan täysin yhtään mikään. Se sisälläni vallitseva tyhjyys ja rakkaudenjano huutavat tänään olemassaolollaan. Tiedän myös, mistä se hätä tänään sai taas tuulta alleen. Ja siihen hätään ja suruun täytyisi osata nyt vastata. Saada ajatukset kasaan. Tuoda vasta-ajatuksia. Olla armeliaampi. Tehdä niitä asioita, jotka hoitavat sitä sisäistä haavaa. Tuovat turvaa. Rauhaa. Tyyneyttä. Onneksi minulla on pian ryhmäterapia. Nyt kuivaan kyyneleet, alan pukeutua ja meikata. Ehkä se tästä taas. Ainahan se tästä. Lopuksi vielä muistutus – itselle ja jokaiselle siellä.