29

Perjantai-ilta.

Istun ruokapöytäni ääressä ja syön iltapuuroa. Kello on 20:19. Taustalla soi Spotifyn Stress Relief -lista, jotta rauhoittuisin tästä hiukan jopa rankasta päivästä (ja huomista päivää hiukan jännittäessä) vielä yöunille. Hei vaan, olen viimeistä iltaa 29-vuotias. Huomenna iso virstanpylväs täyttyy, kun täytän 30. Joskus sitä ajatteli, että silloin on jo tosi vanha. Ja että viimeistään, kun olen 24, mulla on lapset ja olen naimisissa. No… eihän se ihan niin sit mennyt. Nyt musta ei kuitenkaan tunnu vanhalta. Päinvastoin. Tunnen itseni aika nuoreksi. Minun elämäni on oikeastaan vasta alkamassa. 

Viimeinen vuosi on pistänyt elämän ihan uuteen perspektiiviin. Olen joutunut käymään läpi sellaisen myllytyksen, että en varmasti enää pienestä hätkähdä. Mun terapeuttini sanoi mulle tänään, että monelle jo tämä mun tämän hetkinen olotila voisi olla liikaa ja ahdistus käydä aivan liian sietämättömäksi, mutta kun minä olen käynyt niiin pohjalla, tämä on minulle lopulta aika siedettävä tila. Vaikka välillä toki onkin vaikeampia hetkiä ja vaikeampi tätä sietää. Mutta mä siedän. Ja pystyn jo eri tavalla toimimaan. Asiat on vuodessa muuttuneet monella tavalla. 

Ja niin, tästä päivästä rankan teki pitkästä aikaa äärimmäinen dissosiaatio-oireilu. Olin heti aamusta aivan kujalla. Toiminta tuntui hapuilevan ja kaikki oli vaikeaa ja ajatuksenkulku hidasta. Kaikki, ihan kaikki vaati ylimääräisiä ponnisteluja. Sydän hakkasi ihan hirveästi ja pelkkä matka Töölöstä Leppävaaraan tuntui maratonin juoksemiselta. Olo oli sellainen, kuin olisin kovassa humalassa. Musta tuntui, että ajatukset on yhtä soossia mun päässä. Ympäristö meni hirveää vauhtia mun ympärillä, silmät ei pysyneet perässä, tuntui, että ihmiset kävelee päin, meinasin jäädä monta kertaa auton alle. Kun pääsin lopulta perille, aloin itkeä ja täristä. Jouduin turvautumaan lääkkeeseen. Se onneksi helpotti, sekä tietenkin terapiaistunto. Sitten menin lounaalle Rootsiin ja sieltä 1,5 tunnin joogaan. Se teki myös hyvää. Se maadoittaa niin hyvin ja rauhoittaa. Siellä ollaan aika paljon shavasanassa ja hengitellään. Nyt olen vaan raivotiskannut ja koettanut saada kotia järkevään kuntoon, kun pari ystävää ja mun rakas saapuu tänne huomenna ennen illan varsinaisia juhlia.

Mua jännittää ihan valtavasti. Ne juhlat. Kaikki. Nähdä kaikkia rakkaita kasvoja. Mun tyyppejä.

Ne kaikki ihmiset tulee paikalle mun takiani. Ja huomisella on mulle erityisen suuri merkitys myös siksi, että mä olen tän taistelun paremmalla puolella ja mä olen selvinnyt. Tässä mä porskutan. Kohti uusia tuulia. Uteliaana, mitä huominen tuo tullessaan. Huomenna mä haluan juhlia ennen kaikkea elämää.

Kuva otettu Thaimaassa vuonna 2011.