Säteillänsä raiskaa
Ulkona sataa ja tuulee, hyytävä kylmyys menee takin ja neuleen läpi luihin ja ytimiin – mut, mua ei oikeastaan edes haittaa. Eilen mua tavallaan ”haittasi” sen sijaan, kun paistoi aurinko. Aurinko on mulle suora assosiaatio (traumaattiseen) viime kevääseen. Lisääntyvä valon määrä ja se sama olo ja mielentila, mikä oli silloin, se muistuu, se toistuu…
Tästä puhuimme tänään terapiassa, sillä näistä assosiaatioista olisi hyvä päästä hiljalleen irti. Aurinko kun ei ole suinkaan ainoa joka tällaista aiheuttaa, mutta se on sellainen, mistä vähiten haluaisin voida pahoin. Auringon pitäisi tuoda voimaa, iloa, antaa energiaa. Ja sehän siinä onkin, pitäisi. Yritän niin kovasti. Nauttia niinkuin muutkin. Auringosta ja lisääntyvästä valosta, hiljalleen alkavasta keväästä ja lähestyvästä kesästä tulee nauttia, näinhän se menee. Se on normaalia. Entä jos aurinko kuitenkin saa aikaan pahan olon? Niinkuin se saa. Olen sisällä masennuksen kuplassa, eikä aurinko tavoita minua. Ihmiset hymyilee ja nauttii mutta mun sydäntä kivistää, kurkkua kuristaa.
Istuin eilen ratikkapysäkillä, aurinko lämmitti mun kasvoja, mulla oli kahvikuppi kädessä ja silmät kiinni. Yritin hengitellä ahdistusta pois ja antaa vaan olon olla. Hyväksyä sen sellaisena, kuin se nyt on. Se menee niin herkästi mielensisäiseksi taisteluksi; ”miksi minusta tuntuu tältä? miksi tässä kävi näin? miksen vieläkään ole terve? miksen parane? kestääkö tämä ikuisesti? olisi vaan helpompaa luovuttaa ja lähteä täältä. ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa…” Se on äärimmäisen vaikeaa antaa vaan olla ja hyväksyä. Olla armollinen. Mun ei tarvitsisi yrittää mitään. Haluaisin vaan niin kipeästi irtautua jo tästä pahasta olosta, mustasta möröstä, joka tekee maailmasta vaan kamalan pelottavan paikan elää.
Istun IPI:ssä kahvilla ja menen vajaan tunnin päästä joogaan. Viime perjantaina ehdin heittäytyä matolle selälleen ja kyyneleet alkoi valua. Menin pukuhuoneeseen ja itkin siellä sen 1,5h. Jospa tänään menisi vähän lempeämmin. Menee miten menee. Sekin. Ei pidä nyt odottaa eikä yrittää mitään liikaa. Täytyy hakea banaani tai joku pieni purtava ennen sitä. Söin niin suuren aamiaisen, ettei mulla ole vieläkään nälkä. Eilen en saanut kauheasti ruokaa alas ahdistuksen takia. Kummitädin kanssa syötiin sitten juustokakkua ja fudgeja.
Ehkä otan viikonlopun teemaksi antaa itseni vaan olla. Antaa tän olon olla mitä on. Jos ja kun mua ahdistaa ja masentaa niin sit se on niin. Se on nyt niin. Olen surusta, kaipuusta, pahasta olosta kippurassa ja annan itseni olla.
”Sanoin jos sä lähdet näin aurinkoisen aamun
Voit yhtä hyvin viedä koko auringon mukanasi
Mut siel se kusipää vaan paistaa
Säteillänsä raiskaa kun voin sut vielä maistaa
Mun jälkeen ei nimetä kaupunkei tai katuja
Mut äidit tulee kertoo susta varottavii satuja
Sun jälkeen nimetään tauti
Jokin vakava, mihin kuolee suu auki
On se elämä nii hassuu
Ja kun sataa sitä kastuu
Sä tulit hakemaa sun vikoi kamoi
Mä hain vikoi sanoi
Sä jätät jäljen”
Paperi T – Sä jätät jäljen