Vahvempi ku koskaan

Vuosipäivä tänään jostain ihan kamalasta. Pikkusisko oli palannut maailmalta ja tullut mun luo. (Se ei ollu se kamala asia.) Onneks sisko oli.

Kamala asia oli se, et mä olin todella huonossa jamassa. Pää oli ihan sekaisin. Pystyin tasan itkemään, tärisemään, kieriskelemään sikiöasennossa meidän asunnon lattialla. Edes ikkunaa ei voinut pitää auki tai kuunnella musaa, kun pään sisällä oli semmonen sirkus. Anu kokkasi, koska mä olin niin lamaantunut. Täysin pois pelistä. En jaksanut mitään. Enkä vielä vuosi sittenkään tunnistanut itseäni peilistä. Ahdistus ja dissosiaatio oli etäännyttänyt mut niin pahasti itsestäni. Katsokaa mua tänään; vietän nautinnollista relailupäivää kotona, vuodatin pari kyyneltä katsoessani Nikke Ankaran päivän (Vain elämää) koska tiesin ja TIEDÄN mistä se puhu, mutta, ne oli onnenkyyneliä. Se on sankari. Mä oon sankari!

HITTO MÄ OON PITKÄLLÄ! MÄ OLEN SELVINNYT JO TÄNNE ASTI VAIK LUULIN ETTEN KOSKAAN PÄÄSE ENÄÄ KII NORMAALIIN ELÄMÄÄN. Vielä on tekemistä, matka on kesken, mä oon kesken, mut Gasellien sanoin; 

”Mä tuun takas ja mitenniin en tulis takas, oon ollu aiemminkin vittu yhtä huonos jamas, mä tuun takas, totta munas mä tuun takas, ollu aiemminkin maissa mutten vielkää luovuttamas!”