Askel askeleelta

”Lopetin sekoilun, se oli parasta ikinä,

mut kerro kuka vois rakastaa pipipäät, joka on hiljanen ja outo ku pää on jumissa,

pelkkii painajaisii mä nään mun unissa

niis mua jahdataan tai läheiset lahdataan,

miten mä voisin aamusin pysyy vahvana tai illal ku pyörin tuntei se ärsyttää,

ku en saa unta vaikka napit väsyttää

ootsä tavannu ketää yhtä noloo, kaikki ne doupit jätti tyhjän olon

aa, sen takii mä oon välil kiusallinen, niinku tää ois pomon järkkäämä illallinen

tuntemattomii haamui kulkee vastaan,

mun lääkkeet estää mua tuntemasta

haluisin itkee mut se ei vaa oo mahollist, haluisin nauraa mut se ei vaa oo mahollist

 

Askel askeleelt, mä kiipeen takas maailman valon tuntumaan takasin sun luo,

kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo”

Nikke Ankara ft. Aki Tykki – Värifilmi

 

Oon kuunnellu tota biisiä repeatilla monta päivää. Noi sanat kolahtaa ja kovaa. Oon ollut taas ihan loppu. On suoraansanoen niin perseestä, että tipahdan välillä sinne kuoppaan takasin. Tiedän, että paraneminen ei ole lineaarista. Ei se mene niin. Ei kaikki vaan katoa hetkessä. Kaikki ei tuollaisen koettelemuksen jälkeen ole vaan hetkessä ohi, ei se mene niin. Vielä paljon käsittelemätöntä. Ehkä vähän (tai aika paljon) pinnankin alle painettua surua. Olen tietoisesti viime aikoina vaan paennut. Tekemällä kaikkea sellaista, mikä odottaa edessä vaan kahta kauheampana möykkynä ja suurempina ongelmina. Asioita, jotka on loppujen lopuksi itsetuhoisia. Välillä minusta tuntuu, että mua on kuin kaksi; se, joka on oikeasti vahvoilla, se joka tahtoo parantua, uskoo siihen ja se joka pärjää. Ja sitten on se, joka haluaa sabotoida koko toipumisen. Joka haluaa kuolla.

Olen viimeisen vuoden aikana menettänyt kaksi rakasta ihmistä. Muuttanut. Sairaalasta on tullut enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Olen tipahtanut pois oravanpyörästä. Aloittanut erilaisia lääkkeitä. Ollut niin pohjalla, etten tunnistanut itseäni peilistä yli puoleen vuoteen – aloin tunnistaa pikkuhiljaa syyskuussa. Ollut sisässä jossain kuplassa, pois samasta todellisuudesta missä muut ihmiset oletettavasti ovat. Ollut jatkuvassa dissosiaatiotilassa. Olen joutunut onnettomuuteen. Tuntenut joko pelkkiä sysimustia ajatuksia tai sitten silkkaa tyhjyyttä. En ole saanut nautintoa mistään. Asiat ovat myös onneksi kääntyneet valon puolelle. Mutta vieläkin on kipua. Surua. Tyhjyyttä. Ja nyt se on viime aikoina iskenyt vasten kasvoja aikamoisen kovaa. Kaipuu on kauhea tunne. Se on fyysistä kipua. Kun itket niin, että keuhkoihin sattuu. Ja ikävöit niin, että voisit tehdä mitä tahansa, että saisit käännettyä kelloja taaksepäin. Mutta asiat ei vaan mene niin. Se on lohdutonta. Tai kun tunnet, että olet täysi nolla, etkä voi mitenkään toipua tästä. Mietit, mikset voi elää onnellista, tavallista, hyvää elämää niinkuin muutkin? Miksi juuri minun piti pudota tähän paskaan? Miksi tässä kestää näin kauan? Kun elämä on ollut pysähdyksissä ja kun saat vähän enemmän elämänreunasta kiinni, haluat tulla ja mennä. Loppujen lopuksi sekään ei ole auttanut, päinvastoin. Juhliminenkin on nyt huono idea. Nyt mun täytyy taas pysähtyä. Löytää joku tasapaino. Keskittyä urheiluun ja lepoon. Läheisiin. Asioihin, jotka tuo hyvää oloa ja nautintoa. Rauhoittua todella. Pakeneminen ei auta. Se ei vaan vie ongelmia pois. Pää on niin täynnä ajatuksia, kysymyksiä, pelkoja ja mietteitä, etten oikein tiedä tuleeko tästä edes selvää tai helppolukuista tekstiä. Toivoisin vaan niin paljon, että asiat olisivat vielä hyvin. Että osaisin pitää itsestäni parempaa huolta. Tää on kuin opettelisin oikeasti elämään taas uudestaan, ja niin kai se on, minä opettelen elämään uudestaan.