Vuosi sitten
Eksyin eilen lenkillä vahingossa Keskuspuistoon. Älkää kysykö miten, mutta poikkesin pahasti normaalilta lenkkeilyreitiltäni. Yhtäkkiä hoksasin olevani keskellä metsää. Joka puolella puita.
Ensin minut valtasi pakokauhu. Tähän kyseiseen metsään en ole pystynyt mennä vuoteen. Siellä me kävimme (ollessani päiväosastolla) joka tiistai kävelyllä ja katsomassa hevosia. Ne tutut maisemat, se tuoksu, muistot… Ne vyöryi päälle hyökyaallon tavoin. Mutta, kokemus ei ollut pelkästään negatiivinen. Se oli haikea, positiivinen. Aloin miettiä niitä kaikkia kaunis-sieluisia, herkkiä ihmisiä, keihin sain mahdollisuuden tutustua. Niitä keskusteluita. Naurujakin. Myös iloitsin sitä, että vointini on vuodentakaista paljon parempi. En ole enää niin vahvan kuplan sisällä. Tämä viikko on ollut erityisen hyvä, jos miettii dissosiaatiota tai masennusta. Kävin myös katsomassa, onko valkoinen albiinohevonen vielä siellä, Atte. Siellä se oli ja leveä hymy nousi kasvoilleni. Siitä hevosesta tuli jokaisen tiistain kohokohta. Käydä rapsuttamassa sitä. Se oli jotenkin taianomainen otus. Tuosta kaikesta on aikalailla pian vuosi.
Vaikka metsä saikin itkemään, ilosta ja surusta, haikeudesta, kaipaudesta, niin ylitin jonkun kynnyksen, kun sinne päädyin. Ehkä se oli tarkoitettu niin, että eksyin sinne ”vahingossa”. Mikään kun ei tunnu olevan sattumaa. Ei sekään, että sattumalta kuulokkeista alkoi soida Sian Breathe Me.
Tästä myös todisteena se, että olen vuosia ajatellut eräästä henkilöstä, että meillä saattaisi olla paljon yhteistä. Tilanne on kuitenkin ollut se, ettemme ole olleet (ja oikeastaan voineetkaan jossain määrin olla) tekemisissä. Nyt, kuin ihmeen kaupalla, tämä ihminen on tullut elämääni. Tiedän, että jäädäkseen. Tiesin sen, että meillä on paljon yhteistä, mutten osannut kuvitellakaan miten paljon. Ja miten samankaltaisia juttuja olemme molemmat kokeneet. Tämä ihminen on lahja. Universumi antaa juuri sen, mitä me eniten tarvitaan. Uskomatonta. Ja niin hienoa.
Kirjoittaisin mielelläni lisää tuosta eilisestä metsäkokemuksesta, viime aikaisista ajatuksistani, viime päivistä ja tästä uudesta ihmisestä, mutta minun on aivan pakko levittää nyt pyykit ja lähteä Töölöön. Lähdetään Hannan kanssa viettämään perjantai-iltaa Suomenlinnaan. Mutta sen haluan nopeasti sanoa, että nyt mietin paljon tuota vuodentakaista aikaa, kun se alkaa olla niin päivälleen pian vuodentakaista. Ehkä viimein pystyn kaivamaan kaapista tuon aikaiset materiaalit, mitä olen esimerkiksi kirjoittanut. Mitä olen mielessäni pyöritellyt ja mitä läpikäynyt. Aiemmin en ole kyennyt. Se sairaala-aika on ollut jollain tavalla myös asia, jonka on halunnut pyyhkiä pois. Se on kuitenkin elettyä elämää, historiaa ja tulee olemaan aina osa minua. Sitä ja niitä hauskoja hetkiä voi oikeasti miettiä myös haikeudella. Nyt todella pystyn siihen. Toki se tuo myös ikävän erästä ihmistä kohtaan, tottakai.
Tiistaina muuten palaan töihin, huh! Näin sitä mennään. Eteenpäin, step by step!