Parempi tuttu helvetti, kuin tuntematon taivas?

Otsikon sisältöä olen punninnut pari päivää.

Jokainen ymmärtäköön sen niinkuin haluaa, toiset varmasti tietävätkin heti mitä tarkoitan. Ja väliäkös sillä, jokainen voi myös pohtia tekstin sisältöä ehkä omaan itseensä tai elämäänsä peilaten. Sitähän aina myös toivon, että haastatte ehkä itseänne tekstieni kautta.

Elämä heittää joskus eteen kummallisen samanlaisia tilanteita, tutuntuntuisia ihmisiä, tai ’deja vu’ -haasteita. Aivan niinkuin testeiksi; ”miten nyt toimisit, kun saat uuden tilaisuuden?” …Puolet minusta juoksee karkuun, puolet minusta juoksee kohti näitä. Ja kovaa. Ihanan tuttua. Mutta vaarallista.

Tänään terapiassa sain ymmärrystä tälle, ja sille, mihin tämä kaikki linkkautuu. Ja nimenomaan – miksi. Tajusin myös itsessäni tietynlaisia käyttäytymismalleja, kuten tutun vetäytyjän tai seikkailijan. Minussa on nostanut päätään vahvasti murrosikäinen minä, joka käy tiivistä keskustelua aikuisen minun kanssa. Terapeuttini toivoikin, että jos vaan suinkin jaksan, voisin kirjoittaa dialogia näiden kahden välillä. Kuulostaa hassulta, mutta kuulemma toimivaa. Mitä minä aikuinen, fiksusti valitseva Miia sanoisin tälle kapinoivalle, asioita pakenevalle, turvaa ja suojaa ja rakkautta kaipaavalle murrosikäiselle Miialle? Sain myös kuulla, että sille ei kannata sanoa että ”ei kannata tehdä näin” tai että ”et tee näin” tai.. No ylipäänsä sanoa ei tai vetää liian rankkoja rajoja juurikin sanomalla ei. Miten murrosikäinen toimii, kun rajat asetetaan liian tiukasti? No, päinvastoin. Kuulostaa hullulta, mutta pitää täysin paikkansa. Jos minulle sanotaan, että ”se ei tee sinulle hyvää, sinun ei kannata tehdä niin” ..pystyn toki valitsemaan, mutta vaikeaa se on. Tämä on tuttu case muutamassakin asiassa tämän toipumisen taipaleella. Päänsisäinen dialogi – gotta love. Valitse siinä sitten viisaasti, kun tunne yllyttää toimimaan toisin.

Ihan hullua on myös se, että olen kaivannut sairaalaan. Olen miettinyt, että mikä hitto mua vaivaa. Että miksi? Mutta sillekin sain ymmärrystä. On helpompaa olla muiden ohjailtavissa, turvassa turvallisten seinien sisällä, ehkä myös heittäytyä siksi lapseksi tai tässä kohtaa nuoreksi, joka saa kapinoida. Siellä joku asettaa ne rajat ja säännöt. Nyt kun se ”herra” olen minä, yhdessä kehossa, yhdessä ruumiissa, samassa paketissa tuo kaikki, niin voin kertoa, että helppoa ei ole. Muutos on aina vaikeaa, töiden aloitus on ollut henkisesti rankkaa (vaikka myös palkitsevaa) ja oma jaksaminen huolettaa. Enää en kuitenkaan pelkää sitä, ettenkö toipuisi. Toivun. Koko ajan. Mutta, onko tuttu helvetti parempi, kuin tuntematon taivas? Olen niin varma, ettei. Mun on vaan pakko itseni, oman hyvinvointini ja toipumiseni jatkumisen kannalta pitää pää pinnalla. Olen fiksu, pystyn siihen.