Pieni tyttö sisälläni
Tänään oivalsin jälleen uutta tärkeää itsestäni. Ja vielä tyttöjen päivänä. Melkoinen sattuma jälleen…
Nukuin koko viime yön nähden painajaisia. Mutta, sentään nukuin aikalailla taukoamatta ja herätyskellon soidessa tuntui, että unta olisi vieläkin riittänyt. Hyvä niin. Aamu oli kuitenkin oudon kankea. Hidas. Vaikea. Ajatuskulku oli pysähtynyttä ja katkeilevaa. Tiesin, että tuollaisella menolla tulen myöhästymään terapiasta. Jouduin vielä nopeasti piipahtamaan kaupassa, jonka jälkeen kävelin ripeästi kohti pysäkkiä, mutta näin vain bussinkeulan enää. Jouduin hakea noutoaamiaisen, en ehtinyt sitä edes kotona valmistaa. Aamulatte ja sämpylä. Kanniston leipomon tarjoama pikaratkaisu / vakiaamiainen. Olin siis terapiasta hyvän aikaa myöhässä. Mutta, käynti oli jälleen oikein hyödyllinen.
Viime perjantain käynti jäi välistä, sillä olin silloin siellä sairaalavierailulla. Siksi tuntuikin tänään, että asiaa oli paljon. Aika tuntui lyhyeltä. Toki siksikin, että olin myöhässä. Käyn yleensä läpi kuluneet päivät ja oikeastaan ne tärkeimmät kohdat, tapahtumat ja mahdolliset oivallukset. Tässä olikin ehtinyt tapahtua aika monta asiaa viime terapiaistunnon (viikontakaisen) jälkeen. Myös isona käsiteltävänä asiana pyöri eräs näkemäni uni, (jonka näin muistaakseni viikonlopun aikaan). Se on niin raaka (ja kenties triggeröivä), etten halua sitä jakaa täällä, mutta… Tuossa unessa oli sama ideologia, joka toistaa kulkuaan unissani vain eri muodossa. Sen voin kyllä tällaisenaan jakaa; Niissä unissa on joku, joka katsoo minua ylhäältä alaspäin. Niissä on joku, jolta odotan turvaa, hyväksyntää, suojelua, rakkautta – ja tulen aina torjutuksi tai väärinymmärretyksi. En ole noissa unissa ikinä riittävä. Joudun hakemalla hakemaan haluamaani, joka kerta kuitenkin pettyen. Ne on rankkoja ja vaikeita unia, mutta alitajuntani kuulemma käsittelee asioita. Eli mielen prosessi etenee. Välillä noilla unilla oli tauko, etten nähnyt yhtäkään, kunnes ne palasivat takaisin. Terapeuttini on kuvannut, että tuo ”ylhäältä alaspäin” -kokemus on lapsen. Lapsi näkee asiat noin. Ja sitähän se on.
Terapeuttini kuulemma huomaa joka kerta sen, tuleeko vastaanotolle aikuinen, vai murrosikäinen. Lapsi harvemmin tulee, se ilmenee sitten yksin ollessa kotona tai joskus harvoin muussa yhteydessä. Jos on riittävän turvallista. Kimille lapsi näyttäytyi usein. Tänään kerroin myös terapeutille saapuessani vastaanotolle olevani hyvinkin ahdistunut. Sitä kehollista, selittämätöntä ahdistusta. Minulla oli taas ylävatsassa se inhottava puristava tunne. Terapeuttini totesi ja huomasi, että istun tuolilla ihan kippurassa. Jalat sylissä, polvet melkein suussa, kädet jalkojen ympärillä ja hengitän pinnallisesti. Hän sanoi, että se on suojamekanismi. Tuosta kippura-asennosta sain kuulla jo varhain alkuaikoina sairaalassa. Että olen ihan lytyssä ja yritän pitää itseni jotenkin kasassa. Yritän pitää sen pahan olon, piikkipallon, sen tuskaisan tunteen sisälläni. Terapeuttini kehotti minua suoristamaan jalat, laittamaan jalkapohjat maata vasten, vapauttamaan kädet, sulkemaan silmät ja hengittämään syvään sisään ja ulos. Se sai tuon tuskan ikäänkuin vapautettua liikkeelle, ja silmistäni alkoi valua kyyneleet. En haluaisi kohdata tuota hajottavaa tunnetta. Sitä oloa ei kuitenkaan kannata painaa takaisin. Vaan koettaa kehon vapauttamisen myötä saada sille tunteellekin enemmän väljyyttä. Ehkä ensimmäistä kertaa sain sen jollain tavalla näkyväksi tuolla. Olo oli hiukan kevyempi käynnin jälkeen, vaikka jouduinkin ottamaan lääkettä, että pystyin kasaamaan itseni, saamaan toimivan aikuisen minussa menemään töihin. Jalat ja kädet oli vetelät, pyörrytti ja tunsin oloni tosi väsyneeksi tuon ”kohtauksen” jälkeen. Pala palalta se on vaan päästettävä ulos. Se on kuulemma pienen tytön pahaa oloa. Olen haudannut sen niin syvälle sisääni, että sen kohtaaminen ei onnistukaan kerralla. Vain silloin, kun se on riittävän turvallista. Huomasin tuossakin, hetken olossa kelluttuani, että alan vajota jonnekin mielen pimeisiin syövereihin, että piti avata silmät. Silloin kehollisuus katoaa. Silmien sulkeminen joskus akuuttipäiväosastolla oli vaikkapa joissakin meditaatioharjoituksissa täysin mahdotonta, koska vajosin aina johonkin kadottaen itseni. Se on todella karmiva tunne. Nukahtaminenkin oli sen vuoksi aikamoisen hankalaa, kun putosin kellumaan johonkin, ettei minulla ollut ääriviivoja… Ihan kuin minua ei olisi ollenkaan olemassa.
Tänään on tyttöjen päivä. Minun sisäinen pikkutyttö voi pahoin. Vaikka nytkin on ahdistava ja tukala olo, yritän jotenkin pitää itsestäni tänään huolta. Se sisäinen lapsi ei ansaitse yhtään rankaisua, kaltoinkohtelua, vihaa. Siihen kuitenkin usein se paha olo johdattaa. Käy se mielessä päivittäin. Se on minulla (tai sillä sisäisellä lapsella tai murrosikäisellä, kuka se sitten kulloinkin on) ainoa keino purkaa vihaa. Tai sitä pahaa oloa, mitä se sitten onkaan. En oikein osaa sanoittaa sitä kaaosta, joka päässäni on. Yleensä osaan kuvailla hyvin tunnetilojani rationaalisesti ja sanoittaa ajatuksiani. Tätä en ollenkaan. Se tuntuu vain jumittuvan kurkkuun. Se kaikki. Se kertoo kuulemma traumasta ja lapsen kokemuksesta, koska ei ole sanoja. Jään sanattomaksi. On vain kehomuistot ja tunteet. Pinnan alle haudatut tunteet. Piikkipallot ja suru. Prosessi kuitenkin etenee. Tajusin sen tänään myös siitä, kun kuuntelin edellisen lääkärini äänitteen puhelimestani. Siinä hän rauhalliseen ääneen kertoo, että mistä kaikki johtuu, miten kaikki on mennyt ja miten ne tulee menemään, mistä dissosiaatio johtuu. Äänite on vuoden takaa keväältä ja kaikki se sisältö pitää paikkansa. Näin nämä asiat etenee, palaset loksahtelee paikoilleen ja kaikelle tulee joku merkitys, ja ennen kaikkea ymmärrys. Että mistä tässä kaikessa on kysymys. Vaikea taistelu tämä on, mutta eheytymiseni kannalta hyvin tärkeä taistelu. Yritän tehdä sen pienen vuoksi mitä vain, että voisin tulevaisuudessa paremmin.
”…hei ei sun tarvii mua pelastaa, sen vielä joskus ite teen, mut jos oikeesti pyydät mut syliin, jos sä väität mä oon tullut kotiin.. okei mulle käy.. Mulle käy, okei mulle käy…”
Ella Lymi – Mulle käy