Mitä kuuluu?

…On kysymys, johon minun on vaikea vastata.

Vastaukseni riippuu täysin kysyjästä. Vastaukseni vaihtelevat, mutta huomaan vastaavani usein kutakuinkin näin; ”No paremmin.. Ihan ok.. Vaihtelevasti. Mutta isossa kuvassa kuitenkin mennään eteenpäin”. Johon saan usein iloista, hymyilevää ja toiveikasta vastaanottoa. ”Hyvä että menee paremmin!” Sen jälkeen tekisi mieli vielä jotenkin täsmentää, että ”ei minulla siis hyvin kuitenkaan mene”. Mutta jätän sen sikseen. Se kaikki riippuu ihan siitä, että mihin vertaa. Jos vertaan mihin tahansa aikaan sairastumisen alusta tähän päivään, aikaa jostain sieltä välistä, meneehän minulla paremmin. Mutta selvillä vesillä tämän kanssa en vieläkään ole. Joskus pelkään, että odottaako kysyjä, että vastaisin; ”Minulla menee viimeinkin hyvin, olen toipunut, elämä hymyilee.” Se luo paineita. Tuo kysymys. Vaikka enhän minä muita varten yritä. Ja se tuo paineita, että mitä minä vastaan. Etten säikytä myöskään kysyjää ihan takajaloilleen. Enhän voi olla aina täysin avoinkaan. Joskus piilottelen sideharsolla peitettyä rannetta pitkähihaisen puseron alla samalla kun vastaan, että ihan tässä jo paremmin menee. Se tuntuu ristiriitaiselta. Mutta säästelen ihmisiä myös kaikelta siltä, mitä he eivät välttämättä a) kestä kuulla b) josta en itsekään niin välttämättä halua puhua. Eikä kaikki sitä ymmärrä. Miten ulospäin hymyilevä ja kaikinpuolin onnelliselta näyttävä ihminen voi muka olla masentunut? Tai että kun se ei näy, silloin se usein on todella hankala ymmärtää. Vain kaikki näkyvä on totta. 

Vointini horjahdukset ovat välillä hyvinkin hurjia. Tai vaihtelevuutta on paljon. Mennään todella ylös, alas. Olen huomannut, että väsymyksen ja kuormituksen tai vaikkapa PMS:n tuomat oireet vievät helposti kylpyhuoneen lattialle sikiöasentoon itkemään. Viime viikolla kuitenkin pääsin sieltä ylös, tekemättä itselleni mitään typerää. Se tuntui hassulta, että aivan kuin joku toinen minussa olisi napannut niskasta kiinni, kuljettanut keittiöön, tehnyt minun sisäiselle lapselleni puuroa ja teetä. Koska siinä hetkessä tuntui että se lapsi minussa, EI pääse ylös vaikka mitä tapahtuisi. En saanut itseäni ylös. Mutta tuosta hetkestä selvittiin. Sain useana päivänä ihan holtittomia itkukohtauksia, joissa tuntui, että lohtua ei löydy mistään. Eikä oikein sanojakaan sille, mistä tuo paha olo kumpusi. Terapeuttini sanoi, että ne ovat lapsen tiloja, lapsi ei osaa sanoittaa välttämättä tunteitaan. Tai asettua toisen asemaan.

Joskus kuulen, hankalina hetkinä, että ”..jos et pysty itsellesi lupaamaan, ettet tee mitään typerää, lupaa edes minulle”. Mutta en pysty lupaamaan. En pysty siinä hetkessä ajattelemaan ketään muita. Se on ihan kamalaa. Vaikka joku rationaalisesti kertoisi, että ketä läheisiä minulla on ja miltä niistä tuntuu. Se ei tavoita.

Viime aikoina terapian teemoja ovat olleet vihanhallinta ja sen käsittely. Lapsi minussa tuntee vihaa. Ja aikuinen minussa tuntee vihaa toisen puolesta. Mutta aikuinen ei osaa tuntea vihaa, vaan ajattelee rationaalisesti, että ”..enhän voi vihata tai olla vihainen. Kaikki yrittää parhaansa ja toisen kyvyttömyydestä ei voi olla vihainen.” Terapeuttini sanoi, että voi. Ymmärtää voi, mutta se ei tarkoita, etteikö saisi ja voisi olla vihainen. Saa olla. Tätä opettelen. Ja sitä, että voisin noina turvattomina, holtittomina itkukohtaushetkinä jotenkin lohduttaa sitä lasta ja olla sen puolesta vihainen.. aikuisena. Kuulostaa tavallaan helpolta, mutta sitä se ei ole. Tämä vaatii aika paljon työskentelyä mielen kanssa, konkreettista opettelua ja toki aikaakin.

Huomaan myös ripustautuvani ihmisiin entiseen tapaani. Jos ihastun tai rakastun, tarraan siihen toiseen kaksinkäsin ja alan päässäni kuvitella kaikenmaailman kauhuskenaarioita, miten tulen jälleen hylätyksi. Tämä on tätä minun samaa haavaa, jonka kanssa on pakko opetella elämään ja pakko opetella luottamaan.

Alan tällä viikolla tehdä nelipäiväistä työviikkoa. Aiemmin tein pääasiassa kolme päivää viikossa, 8 h / päivässä. Nyt teen 4 x 6 h. Uskon sen olevan hyvä juttu. Enemmän säännöllisyyttä, rutiinia, mutta lyhyempää päivää. Olen huomannut, että kuuden tunnin kohdalla usein alkaa keskittyminen herpaantumaan ja väsyn. Toivon, että tuo rytmi toimii. 

Olen niin uuvahtanut, että syön vasta aamupuuroa sängyssä. Olen torkkuillut koko aamun. Onneksi tänään on niin ankea ilma, että voin tehdä tämän hyvällä omallatunnolla. Kunhan saan aamiaiset syödyksi, alan siivota kotia. Pestä pyykkiä jne. Täällä on ihan jäätävä sotku. Illalla sitten joogaan. 

Tällaisia kuulumisia täältä tällä kertaa.

Toivon teille jokaiselle lempeää alkanutta viikkoa!