Läpi pimeyden

Olen viime aikoina ollut aika allapäin ja ahdistunut jatkuvasta pimeydestä. Säkkipimeää, aamusta iltaan.

Olen syönyt liikaa suklaata. Kai se kuuluu tähän kaamokseen. Ja kaupat on pullollaan lempisuklaita vuodenajasta johtuen. Saisivat jo lopettaa niiden myymisen. Ehdin syödä liian monta konvehtirasiaa ennen joulua. Vaikka, no, kai se on toisaalta ihan sama. On niitä isompiakin paheita. Terapeuttini sanoi, että pitäisi joka kerta ruokakaupassa pysähtyä miettimään asiaa oikeasti, eikä vain tarttua siihen rasiaan. Pohtia, että haluanko ja tarvitsenko tätä suklaata nyt oikeasti, vai onko tämä vain mielen käsky, jota ei välttämättä kannata kuunnella? Olen viime aikoina herännyt syömään suklaata nimenomaan yöllä. Se kertoo ensinnäkin energiavajeesta. Syön päivällä aivan liian vähän, jolloin herään yöllä nälkään ja syön juurikin makeaa. Yöllä ajattelun rationaalinen puoli ei kuulemma toimi kunnolla ja silloin tarttuu huonoihin vaihtoehtoihin helpommin. Saatan aivan helposti ahmia kokonaisen konvehtirasian. Silloinhan verensokerinikin heittelee laidasta laitaan. Aivot myös tottuu tuohon sokerin saantiin, ja herättää väkisin. Olen yrittänyt päästä tästä todella huonosta tavasta irti. Hampaatkin menee, voi olla, että paino alkaa nousta (tosin nyt huomaan laihtuneeni) ja niin… Onhan sekin sellaista lyhyen mielihyvän tavoittelua. Kyllähän sokeri tuottaa mielihyvähormonia. Olen myös huomannut sen, että erityisesti silloin tätä yösyömistä tapahtuu, kun voin huonosti. Mieli on omituinen. Korvaan suklaalla muuta ravintoa. Enkä jälleenkään tunne nälkää, kun mieli on matala.

Eilen kävin jälleen tapaamassa sitä SOS -kriisityöntekijää. Katsottiin yhdessä video, joka nauhoitettiin ensimmäisestä tapaamiskerrasta. Meidän keskustelusta. Mua vähän jännitti, ja jopa alkuun inhottikin ajatus siitä, että katson itseäni puhumassa nauhalta, mutta ei se niin kamalaa ollutkaan. Enkä katsonut itseäni ollenkaan kriittisesti, päinvastoin. Mietin, että olempa minä jotenkin… sirpaleina. Oli aika helpottavaakin katsoa ikäänkuin sivusta. Ymmärsi jotenkin enemmän. Se oli hyvä ja mielenkiintoinen käyntikerta. Sain nyt hiukan kotitehtäviä ensi kertaa varten. Siinä on myös aika paljon tietoa mm. masennuksesta. Että mitä aivoissa tapahtuu, kun masennukseen sairastuu. Moni kun ei edelleenkään tunnu tajuavan sitä, että se ei ole mikään tahdon asia. Tai että siitä selviäisi sillä, että vain päättää niin. Ja mistä syntyy itsetuhoiset ajatukset. Ja toki myöskin siitä, miten niiden kanssa oppii elämään tai niitä ajatuksia vastaan taistelemaan. Ensi kerralla tehdään jälleen turvasuunnitelmaa. Tuttua juttua.

Sain myös uuden, aika mielenkiintoisen näkemyksen tuosta pahamaineisesta 2015 (sairastumisen) syksystä, kun aloin pikkuhiljaa huomaamattani romahtaa. Minulle kerrottiin eilen, että juuri silloin, kun ihminen on burn outin pyörityksessä, alkaa toimia entistä nopeatempoisemmin ja tehokkaammin. Juuri silloin, kun pitäisi höllätä. Pysähtyä. Levätä. Mutta se ei mene niin. Ihminen juoksee karkuun niin kauan kuin pystyy ja lopulta seinä tulee vastaan. Niinhän minullekin kävi, vauhti vaan kiihtyi, aivot oli lopulta niin nurinkurisessa vauhdissa, etten saanut ajatuksia pysähtymään tai mieltä yhtään rauhoitettua. Kroppa tärisi ja olin ihan sekaisin. Tarpeeksi kauan tuota hermostunutta ”pakene tai taistele”- tilaa kestettyä tuli totaalinen lamaantuminen. Nyt kun aikaa on kulunut, näenkin asiat hiukan selkeämmin koko ajan ja näen asioille syy-yhteyden. Sitä on vaikea (tai oikeastaan täysin mahdoton) nähdä ollessaan myrskynsilmässä. Lamaantuminenkin tuli syystä. Se on defenssi. Ei ihminen kestä jatkuvaa stressitilaa. Siihen reagoi luonnollisesti esimerkiksi masentumalla.

En enää kuitenkaan väittäisi, että jokainen päivä on pelkkää selviytymistä. Sanoisin, että jokainen päivä on jonkinlaista taivallusta, keskeneräisyyttä. Tasaisen tappavaa. Kyllä toki osa päivistä on edelleen selviytymistä ja aika syväänkin veteen uppoamista. Paremmat jaksot tuntuvat kuitenkin viimein kestävän pidempään ja pudotukset eivät ole niin kovia. Paranemisprosessin kulku. Niin se kuulemma menee. Jaksan paremmin tehdä töissä neljä kuuden tunnin päivää, kuin kolme kahdeksan tunnin päivää. On myös huomattavasti parempi, ettei minulla ole niin paljon vapaa-aikaa. Silloin olen taas ajatusteni tuskaisessa keskiössä, eikä se tee hyvää. Muut on töissä ja itse yritän keksiä jotain hyödyllistä. Irtautua niistä sairausajatuksista, vaikka silloinhan sitä aikaa vasta niille onkin. Työ antaa minulle paljon ja tietenkin palauttaa. Tottakai se myös kuormittaa, nyt esimerkiksi olen ehdottomasti levon tarpeessa. Olen nyt vapaalla onneksi seuraavat kolme päivää. Siinä ehtii hyvin keräillä voimia. Aion nähdä ystäviä ja kirjoittaa. Aika paljon minulla on kalenterissa ihan pelkkää tyhjää ja ihan tarkoituksellisesti. 

Tässä sitä vaan taivalletaan. Päivä kerrallaan. Alla vielä lainaus Haloo Helsingin kappaleesta Tää rakkaus ei lopu koskaan;

”Mä tiedän että maailma muuttuu vielä paremmaksi

Vaikka tuntuu että aina kusipäille käykin flaksi

Mä menen läpi pimeyden vaik meri heiluttaa mua

Ja kun mä valon löydän, niin ajattelen sua

Mut nyt mä jatkan matkaa

Anna tilaa kypärälle

Kurkkaan kerran taakse

Otan hörpyn elämälle

Sillä tiedän että rakkaus

Ei tule loppumaan elämää kohtaan

Elämää kohtaan

Elämää kohtaan”