Valoa

Istun Café Tarinassa viettämässä muutaman viikon kestäneen sairausloman jälkeistä vapaapäivää ennen paluutani töihin. Tänään ajatus paluusta ei arveluta tai pelota. Että olisi liian aikaista tai jotain. Tottakai jännittää, mutta tiedän tämän pienen breikin tehneen tehtävänsä. En ole tänään lainkaan dissosioitunut, pää (ajatukset, ajatuksen kulku, lauseiden muodostaminen, asioiden muistaminen) tuntuu suhteellisen selkeältä vaikka mua kovasti väsyttääkin ja työnteko sekä työkavereiden näkeminen tuntuu hyvältä. Tänään kirjoitan, luen, laulan, hoidan asioita kotosalla ja menen illalla joogaan. Yin tekee aina niin hyvää. Rauhaisaa tekemistä, vähäisiä ärsykkeitä.

Se, mikä minun tulee nyt jatkossa muistaa entistä paremmin, on, että pidän huolen jaksamisestani. Ja vaikka välillä tuntuisi, että jaksan enemmän, en tekisi silti enemmän. Itsensä äärirajoille asettaminen vie voimia itsestä jälkikäteen. Tai nopeasti pistää sitten kyllä mieli ja keho vastaan. Paniikkikohtaukset ja muistihäiriöt olivat jo aivan selviä merkkejä, joita vastaan silti yritin taistella. Se on kaikkea muuta kuin viisasta. Myös vanhaan tapaan asioiden haaliminen niin, että kalenteri on täynnä – ei ole ok. Muutama juttu päivässä riittää. Sisäinen suorittaja nostaa nopeasti päätään. Aina pitäisi saada jotain järkevää ja ”tärkeää” aikaiseksi, että on itseen tyytyväinen. Pelkkä oleminen jokseenkin vieläkin tuottaa haasteita ja ristiriitaa oman pään sisällä. Eilen illalla en pystynyt kuitenkaan tekemään (onneksi) yhtään mitään. Nukahdin sängylleni illasta ”päiväunille” ennen yöunia. Ja unensaannin suhteen ei ollut vaikeuksia noista myöhäisistä päiväunista huolimatta, koska olin niin väsynyt.

Tilasin äsken vielä yhden ison kahvin ja jatkan tämän päivän ihmettelyä ja tämän päivän mukanaan tuomia juttuja. Valoa ainakin riittää. On ihanaa, että päivät ovat pidentyneet ja pystyn nauttimaan tuosta auringosta ja lisääntyneestä valonmäärästä. Oli aika, (eikä siitä ole kovinkaan kauaa) kun minulle oli yhdentekevää paistoiko aurinko. Tai se enemmänkin tuntui ahdistavalta. Nyt se tuntuu siltä, miltä yleisesti auringon varmaan kuuluu tuntua. Hyvältä. Pian tulee kevät. Ehkä sellainen jälkeen vuoden 2016, kun kaikki asiat eivät assosioidu jollain tavalla sairaalassa olemiseen. Ajatus siitä tuntuu siltä, että olen s e l v i y t y j ä.

Pakko muuten kertoa, mitä nähtiin sunnuntaina. Oltiin ulkoilemassa ja meillä oli mukana teetä. Naurua riitti ja oli kivaa. Kiivettiin kallioille katselemaan maisemia. Tuo ulkoilu kuitenkin sai vähän surullisen päätöksen, kun näimme pressuista rakennetun teltan. Siellä oli joku mies. Se oli hänen kotinsa. Jätimme hänelle teetä ja jatkettiin matkaa. Kukaan ei sanonut tuon kohtaamisen jälkeen toisilleen sanaakaan. Tuli sellainen pitkä hiljainen hetki, käveltiin vain. Mun sydäntä väänsi. Kyyneleet kirposi silmiin. Tuollaisina hetkinä tuntee suurta kiitollisuutta, että on katto pään päällä, ruokaa, läheisiä, työ, vaatteet mitä pukea ja kaikki perusasiat (ja joskus enemmänkin) mitä ihminen edes tarvitsee. Paljon nousi kysymyksiä mieleen, että miten hänkin on joutunut tuohon tilanteeseen? Ja onkohan hänellä ketään? Onkohan hän yksinäinen? Kuinka jokainen päivä onkaan takuulla pelkkää selviytymistä… En voi edes kuvitella. Itselläkin viime vuodet ovat olleet pelkkää selviytymistä, mutta erilaista sellaista. Ei noita asioita voi oikeastaan verrata. Liikaa tietenkään ei myöskään voi jäädä miettimään toisten ihmisten tai maailman murheita, mutta tottakai asiat saa koskettaa. Ja on inhimillistä, että ne koskettaa. Tunsin suurta myötätuntoa ja lämpöä, surua tuon ihmisen puolesta. Tuli kova tarve ja halu auttaa ja pelastaa. Toivon, että hänelle elämä vielä näyttää valoisankin puolen. Ja ylipäänsä, meistä ihan jokaiselle.

Valontäyteistä alkanutta viikkoa!