Kuulumiset, ajatuksia mm. lastenhankinnasta
Vahingossa tuli tällainen melkein kuukauden tauko kirjoittamisen suhteen. Useamman kerran olen ollut aloittamassa, mutta sitten syystä tai toisesta se on vaan jäänyt. Ehkä nyt on ollut vähemmän prosessoitavaa, jolloin kirjoittamiseen ei ole samalla tavalla motivaatiota. Tai ehkä teksteille tarpeeksi sisältöä. No, joitakin unia olen kyllä nähnyt, joissa selvästi alitajuisesti käsittelen asioita. Niissä on usein lapsuudenkoti, ihmisiä lapsuudestani (ala-asteelta), joitakin entisiä ihmissuhteita, ties mitä. Heräilen itkuun ja painajaisiin, joita en juurikaan muista. Jimmy sanoi, että yöllä saatan säikkyä. Mutta ei ehkä sellaisia selkeitä isoja juttuja ole nyt ollu. Vointi on vaihdellut, mutta pääasiassa mennään kuitenkin plussan puolella. Rakkaus ja se oikean ihmisen ymmärrys ja tuki on kullanarvoisia toipumisessa. Se on ollut eheyttävää. Erittäin eheyttävää. Tuntuu hyvältä, että olen löytänyt rinnalleni oikean ihmisen.
Tähän parisuhteeseen, jonka koen oikein vahvaksi, varmaksi ja onnelliseksi, on liittynyt myös suuri huoli. Minulle asennettiin tällä viikolla ehkäisykapseli. Olen ollut vuodesta 2011 saakka ilman hormonaalista ehkäisyä, mutta nyt osin lääkäreiden painostuksesta hankin ehkäisykapselin vasempaan käsivarteen. Tilanteeni kuitenkin on vielä niin helposti ”särkyvä”, että perheen perustaminen ei tule nyt kuuloonkaan. Toisekseen, lääkityksiä pitäisi ajaa alas aikalailla. Olin siis esitietolomakkeeseen lisännyt muutaman kohdan, joista halusin lääkärin kanssa keskustella. Olin unohtanut sen. Tai ne asiat. Rivillä luki; hedelmällisyys? Lääkitys? Lääkäri totesikin sitten, että olisi hyvä tehdä lapset alle 35-vuotiaana. Käytiin läpi mun lääkelista ja jäljelle saisi jäädä yksi lääke ja pakon edessä yksi toinen. Muttei mielellään muuta suositella. Lähdin käsi siteessä kyyneleet poskilla töihin. Mietin, että entä jos en ehdikään? En tiedä milloin pärjäisin ja kykenisin olla ilman lääkityksiä. Vielä en pysty. Ne kuitenkin auttavat minua eteenpäin ja toimimaan, ilman niitä en tiedä missä olisin. Aloin ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti pelätä ja jännittää sitä, että loppuuko aika kesken! Ja että mihin elämä on oikein mennyt? Se alkoi todella paljon surettaa.
Menin töistä kotiin, Jimmy odotti minua siellä ja oli tehnyt meille ruokaa. Romahdin eteiseen itkemään, että entä jos ei ehditä saada lapsia tämän minun sairauteni vuoksi. Hän onneksi sai minut onneksi sanoillaan rauhoittumaan ja lupasi, että meille tulee vielä aivan ihana pieni perhe. Ja tiedänhän sen tavallaan itsekin, että turha sitä on liikaa murehtia ja miettiä. Näille asioille kun ei voi mitään tässä hetkessä. Asiat voi muuttua nopeastikin. Enhän olisi vaikka vuosi sitten voinut kuvitella, että olen onnellisesti kihloissa. Tai olisinko voinut pari vuotta sitten kuvitella, missä olisin silloin? En todellakaan. Me ei kuitenkaan kauheasti voida vaikuttaa tulevaisuuteen. Turha pelätä tulevaa, vaan koettaa vaan keskittyä tähän hetkeen ja pikkuhiljaa yrittää mennä niitä unelmiaan kohti. Hetkessä se ei kuitenkaan tule tapahtumaan. Meillä on aikaa.
Terapeuttini sanoi viimeksi nähdessämme, että voisimme vähentää terapiakäyntejä kertaan / viikko. Että toipumiseni on hienosti edennyt ja se voisi mahdollisesti riittää. Mietitään tätä yhdessä. Onhan sekin osaltaan hyvin kuormittavaa. Kaiken prosessointi. Siellä käyminen. Kaikki se. Tällä viikolla ei ole ollut terapiakäyntejä ollenkaan, koska keskiviikko ei onnistunut eikä myöskään perjantai. Mulla oli lento Kuopioon. Olenkin täällä nyt huomisiltaan saakka. Lennän sitten takaisin Helsinkiin ja tiistaina menen töihin. Yleensä otan muutaman päivän tai vähintään yhden päivän reissun jälkeen, että voin vaan olla kotona. Nyt kuitenkin halusin olla täällä mahdollisimman monta päivää kerralla. Aika menee aina niin nopeasti. Ja olen onneksi keskiviikkona ja torstaina vapaalla, eli silloin pystyy ottamaan omaa aikaa hyvinkin. Työt on sujuneet ihan hyvin nyt. Se 3 x 6 h / vko on ollut sopivasti. Toki kuormitun, väsyn, edelleenkin. Ja aikaa tämä kaikki vie. Näin Petran ja Villen uuden ihanan kodin ja nyt olen veljeni perheen luona.
Kävin muutamia viikkoja sitten Aurorassa vierailupäivällä. Vaikka ajattelin, etten enää ikinä menisi. Tavallaan se oli hyvä ja samalla ei. Samalla koen siellä aina yhteenkuuluvuutta, vaikka siellä olisi (ja onkin) monia potilaita ja entisiä potilaita, joita en tunne ollenkaan. Kuitenkin meillä kaikilla on sitä samaa yhteistä. Jonkinlainen samankaltainen sairastuminen ja siitä hiljalleen toipuminen. Kaikkia ihmisiä tuntuu yhdistävän herkkyys tuntea vahvemmin. Ehkä taustalla liikaa kuormitusta. Mutta, oli se rankkaa. Entisen mielialahäiriökeskuksen vuodeosasto 6.1:n edessä romahdin maahan itkemään. Jotenkin se tuntuu niin kauhealta, kaukaiselta, mutta samalla siltä, että sehän oli vasta äsken. Siitä tuli tosi raskas olo koko loppupäiväksi. Se herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Käynti sai pintaan ne tunnetilat, mitä siellä ollessani koin. Ajattelin, etten enää oikeasti menisi.
Vein Ellen mun omahoitajalle ja osastolle siis muutenkin. Ja se juttu julkaistaan myös Elle.fi -sivustolla piakkoin. Se on hieno juttu! Mä niin toivon, että siitä olisi apua ja jonkinlaista vertaistukea samassa tilanteessa kamppaileville. Ja juttu tavoittaisi enemmän ihmisiä, mitä se lehdessä ilmestynyt.
Loppuun vielä lainaus. Eilen yhden kaverin Facebook -päivitys kolahti täysin. Se oli kuin minun suustani;
”Eräs ystävä kävi tapaamassa minua, kun vietin kaksi viikkoa Auroran sairaalassa vuonna 2016. Olin niin masentunut, etten oikein jaksanut olla olemassa. Henkilökunta pakotti ylös sängystä ja pihalle kävelemään. Kamalaa. Laahustin pihan ympäri, ilma oli kirkas ja kylmä ja elämä jossain muualla. Mutta niin, ystävä toi appelsiineja ja ristikkolehtiä, joita en jaksanut tehdä. Mutta voi miten kivalta se tuntui. Eilen tapasin taas tämän ystävän. Hän lähetti minulle illalla viestin, että olipa mukava nähdä minut niin hyvinvoivana ja että vaikutan vuosia nuorentuneelta. Kiitos kaikesta.”
Tässä mennään eteenpäin itse kukin. Kaikki järjestyy, vähitellen.
Aurinkoa jokaisen sunnuntaihin!