Ei kiitos

Viime aikoina on tapahtunut paljon. En oikeastaan edes tiedä mistä aloittaa.

Olen päättänyt, että lopetan humalahakuisen juomisen kokonaan. Se on oikeastaan ollut koko elämäni ajan jollakin tavalla haastava asia. Se, että alkoholin käyttö pysyisi kontrollissa tai hallinnassa. Jo nuorena tyttönä tuli tehtyä ylilyöntejä sekä myös näin aikuisiällä. Jossain kohtaa tilanne rauhoittui, ja opin nautiskelemaan viinistä vain hyvän ruoan seuralaisena. Sitten oli pitkä, yli vuoden tauko, jolloin en juonut ollenkaan. Se oli se sairaalavuosi. Oli lääkkeet ja kaikki. Olin ihan sekaisin, en olisi uskaltanutkaan. Se ei ollut vaihtoehto.

Sitten jossain kohtaa taas aloin juoda. Siinäpä olikin jälleen uudestaan opettelua, mikä määrä on riittävästi. En ole siis koskaan juonut alkoholia vaikkapa päivittäin. Tai että se olisi ollut pelastava ratkaisu edellisillan kemuista aiheutuneeseen krapulaan. Ei. Ehkä suurin ongelma on ollut se, että nousuhumalan kupla on niin ihana, että siinä rytäkässä tulee juotua joskus liian nopeaan tahtiin, kunnes huomaamattaan ylittää jonkun tärkeän rajan – ja sitten mennään. Tällaista voi käydä kaikille joskus ja montakin kertaa, mutta tuntuu, että itselleni on käynyt luvattoman monta kertaa. Olen miettinyt tätä asiaa viime aikoina paljonkin. Onhan alkoholin juominen (monesti ja ainakin omassa tapauksessani useinkin ollut) pakenemista todellisuudesta. Pakenemista liian kipeistä tunteista. Viime kesänä pakenin dissosiaatiota, koska sitä outoa olotilaa oli jopa helpompi kestää, kun oli lisänä alkoholin tuoma kupla. Dissosiaatiohan oli usein suojana kipeiltä tunteilta jo itsessään, niin siihen jos menin sotkemaan alkoholin, saattoi alta ryöpytä sellainen tunnemyrsky, mitä en oikeasti ollut valmis kohtaamaan ja lopputulos tästä syystä ei aina ollut mikään paras mahdollinen. Sieltä jostain syvyyksistä saattoi nousta todella voimakas itsetuhoisuus, että pahastikin olisi voinut käydä. Onneksi enkelit olivat monta kertaa matkassa. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Terapeuttini mielestä alkoholi nostaa pintaan usein murrosikäisen osan minusta, toisinaan vaivun ihan lapsen tasolle. Ja se itseinho ja ruoskinta on todella rajua tuollaisen jälkeen. Se ei ole hyvä. En silloin osaa olla itselleni lempeä, kun sitä eniten tarvitsisin. Olen silloin enemmänkin ankara. Silloin tuntuu, etten voi elää itseni kanssa. 

Elämä on siis heittänyt eteen isoja ja pieniä läheltä piti -tilanteita ollessani alkoholin vaikutuksen alaisena, sekä myöskin ihan vaaratilanteita. Oikein mikään ei ole kuitenkaan vavisuttanut minua hereille. Ehkä hetkeksi, mutta sitten se on unohtunut. Ja taas mennään. Hakataan päätä seinään. Sitähän minun tarvitsee tehdä aina kaikessa. Viimeiseen asti, ennen kuin jotain tajuan. No, nyt olen tajunnut.

Siinä vaiheessa, kun oma juhliminen alkaa vaikuttaa omiin läheisiin ihmissuhteisiin tai omaan hyvinvointiin, ollaan väärällä tiellä. Olen huomannut, että ahdistuneisuuteni ja masennukseni pahenee juhlimisen jälkeen. Toki se on ihan normaali aivojen kemiallinen reaktio. Alkoholimyrkytys. Alkoholi pistää aivokemiat sekaisin. Mutta noista mielensairauksista kärsivällä se tuntuu vielä tuplasti (tai triplasti) pahemmalta. Ja se itseinho, tyhjyys ja haluttomuus… Elämä tuntuu mustalta. Mitään ei jaksa eikä mikään kiinnosta. Itkettää. Hermo on tiukalla. Saattaa mennä melkein viikko, ennen kuin mieli alkaa kohentua. Se ei ole hyvä juttu. Sen lisäksi jos loukkaan läheisiäni humalassa sanomalla tai tekemällä asioita, mitä en tarkoita, tai mitä en halua, niin en tahdo sellaista.

Lääkkeet + alkoholi -yhdistelmä on myös arvaamaton. Humala voi tulla hyvinkin vähästä. Enkä välttämättä huomaa sitä. Tai koe sitä niin kuin miltä se ulospäin näyttää. Siksipä päätin, että en jätä alkoholia kokonaan (en itse ainakaan usko, että ainakaan alussa, jos ollenkaan ehdoton kieltäytyminen olisi se paras ratkaisu). Päätin, että saan juoda, mutta vain vähän. Muutama lasi viiniä silloin tällöin tai vaikka saunaolut. Juhannuksena joinkin ensimmäiset neljä tuntia yhtä ja samaa siideriä ja seuraavat viisi tuntia yhtä ja samaa olutta. En tullut humalaan. Eilen juotiin mietoa kuohuviiniä samalla kun katsottiin sarjaa. En tullut humalaan. On ihan loistavaa, että on tullut noita matalaprosenttisia viinejä myös, koska viineistä kaikista eniten tykkään! Ja pystyn tähän, jos vain oikeasti haluan. Se päätös piti tehdä ja tehdä siitä myös julkinen, silloin se on jotenkin todettu ääneen, ja siitä on vaikeampi luistaa. En siis halua menettää oman typeryyteni takia yhtään läheistä ihmistä, enkä joutua masennuksen syvempiin syövereihin tai satuttaa itseäni millään tavalla. Siksi tämä on ainoa ja kaikkein viisain ratkaisu tähän kohtaan.

Moni olisi varmaan havahtunut hereille jo aiemmin. Itselle elämän täytyy näyttää sata kertaa samat asiat, ennen kuin alan ymmärtää, että okei.. Ehkä sitten niin. Samahan se oli sairastumiseni kanssa. Kaikki merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään, mutta enhän minä tajunnut. Kai sitä halusikin sulkea silmänsä. Ja jos ei ole ennen sellaista läpielänyt, ei voi edes tietää, mistä on kyse.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko siellä lukijoissa muita, jotka ovat jättäneet alkoholin vähemmälle tai kokonaan ja miksi? Tai onko päätös ollut vaikea vai helppo? Itselle se on ollut helpotus. On parempi olla koko ajan tietoinen omasta käytöksestään, omista tekemisistään ja siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Haluan myös muistaa kaiken. Haluan, että olen paras mahdollinen versio itsestäni. Itselleni sekä rakkailleni. En myöskään tarvitse yhtään estettä enempää toipumiseni tielle.