A cotton candy can brighten the mood.
Heräsin eilen siihen, että en kuullut vasemmalla korvalla mitään. Tai jos kuulin, tuntui, kun kahta kattilankantta olisi pamautettu yhteen. Kurkku tuntui karhealta ja silmät oli kirveltävän väsyneet ja turvoksissa. Mun silmät ei turpoa oikeastaan huonoista yöunista eikä rankasta itkemisestäkään. Mutta tämä turvotus tuntui ja näkyi. Ja näkyy. Olin nukkunut tätä edeltävänä yönä jotain 12 h. Olen ollut viime viikolla koko loppuviikon aivan totaalisen väsynyt. Tänä aamuna oli pakko soittaa terveyskeskukseen. Astelin sinne, ja perille päästyäni valuin hiestä. Tuomio: Minulla on korvatulehdus, poskiontelotulehdus ja nyt riemukseni huomasin vielä, että nieluni on täynnä valkoisia peitteitä. Kumma on, että kuumetta ei ole, iltaisin pientä lämpöilyä vain. 2011 vuoden jälkeen (jolloin minulla leikattiin nielurisat), ei nieluuni ole tullut peitteen peitteitä. Ei ole ollut angiinoita. Yleensä nuhakuumeet on päätyneet siihen, että mulle on tullut keuhkoputkentulehdus. Ja siitähän varoiteltiinkin, että kun nielurisat eivät ole nielussa vastaanottamassa pöpöjä, niin ne pääsevät alemmas hengitysteihin. En tiedä onko tämä faktatietoa oikeasti, mutta itselläni ainakin pitänyt täysin paikkansa. Nyt mulla on viikon antibioottikuuri, (penisiliiniä, kaksi tablettia päivässä), sen lisäksi sinkkisuihketta, buranaa ja paratabsia, nenäsumutetta, maitohappobakteereja ja porevitamiinia. Tän vuoden puolella olen vaan saanut kroppani ph:n niin sekaisin, että tiedän tämän kuurin taas sotkevan sitä lisää. Mut nyt ei auta kuin syödä se. Olen päivän maannut sängyssäni ja plärännyt oikeastaan vaan somea. Maksoin myös laskut ja hoidin muutkin koneella tehtävät asiat mitä jaksoin. Ja kuuntelin Maaret Kallion uusinta kirjaa (äänikirjaa) Book Beat:sin kautta. Joka kerta tosin vaikka yritän olla nukahtamatta, siinä käy niin. Sen ääni on niin lempeä. Mutta joo, kiinnostava kirja ja kolahtaa kyllä. Tuntuu, että puhuu ihan täysin mun elämästä ja on helpompi jotenkin ymmärtää itseään. Toki hän kertoo paljon tuttuja juttuja, joista olisin hyötynyt jo paljon aiemmin, silloin, kun olin ihan hukassa… Terapia on onneksi auttanut oikeille jäljille ja siksi tuossa kirjassa tulee pitkälti asioihin vaan vahvistusta sekä kertausta. Nyt on muuten neljän viikon tauko terapiassa, kun terapeutti jäi kesälomalle, joten kirjoitan varmaan tämän neljän viikon aikana enemmän. Olen myös varannut ajan Marenalle ja lääkärilleni psyk.polille. Ihan varmuuden vuoksi sellaista välitsekkausta.
Tämä kotona mötköttäminen saa ahdistuksen ja masennuksen nostamaan päätään. Sitä ihan oikeasti unohtaa, miten vaikea on ottaa ajatuksiin etäisyyttä. Esimerkiksi tällaiset ahdistuskehät alkoivat rullata tänään päässäni; ”Entä jos joudun sairaalaan johonkin tiputukseen tai jotain muuta.. En halua. Pelkään olla siellä. Entä jos tämä onkin uusi romahtaminen? Pelkään, että rahat ei riitä, ystävät, läheiset ja Jimmy häviää mun elämästä ja jään ihan yksin, oon loppuelämäni masentunut, enkä pääse töihin ja työpaikkakin menee alta”. Noi ajatukset tietenkin ovat kuin ravintoa masennukselle. Tai no ne ovat sen tuottamia ajatuksia ja niihin pitäisi suhtautua pelotta. Hätäilemättä. Uskomatta niihin ajatuksiin. Lähtemättä mukaan tuohon hölynpölyyn. Mutta, noiden huolien pyörteissä on melkoisen vaikeaa pysäyttää pyörää ja kääntää vaihdetta toiseen suuntaan. Niinpä otin lääkettä, pistin sen Maaret Kallion sielua ja mieltä hivelevän äänen kuulumaan ja rauhoituin!
Nämä rahahuolet ovat olleet jollakin tavalla läsnä tässä viime aikoina, kun sairastumiseni on ajanut tietysti minut pienemmille tuloille kuin mitä ennen tätä. Ja asuin silloin vielä eksäni Kimin kanssa yhdessä, eikä asumisesta tarvinnut maksaa kovinkaan paljon verrattuna nyt, kun asun yksin kivassa vuokra-asunnossa ja vieläpä kivalla alueella. Tulot ovat olleet epäsäännölliset ja tuet vaihtelevat ja välillä epävarmat. Toisinaan olen joutunut odottelemaan päätöksiä pitkäänkin. Viimeisin inhottava talouteen liittyvä ahdinko iski eilen, kun minulta evättiin vuosittaisessa tarkastuksessa asumistuki kokonaan. Sen lisäksi joudun maksamaan Kelalle asumistukia hurjat 1800 euroa takaisin. Se tuntuu. Olisihan se helpompaa, kun voisi tehdä töitä minkä ehtii ja tulot olisivat säännölliset ja varmat – mutta tällä hetkellä se ei vaan ole henkisen tilanteeni vuoksi mahdollista. Toisinaan se harmittaa, mutta nykyään hyväksyn tilanteeni ja aion antaa itselleni aikaa juuri sen verran kuin tarvitsen. Vaihtoehtoja kun ei ole. Selviän kuitenkin jotenkin ja se on tärkeintä. Oma terveys on kaikista tärkein ja sitten tulee vasta kaikki muu, vaikka toki taloudelliset ahdingot aiheuttavatkin stressiä. Ja itselle ainakin suuresti myös ihan turhaa häpeää. Yleensä en edes puhu (kirjoita) rahasta. Se on nyky-yhteiskunnassa tabu. Kaikilla pitäisi olla kaikkea. Kodin pitäisi näyttää tietynlaiselta. Pukeutumisella ja elintavoilla myös viestit itsestäsi. Sosiaalinen media pistää takuulla monet ahtaalle ja lisää paineita. Se on häpeällistä, että miten osteleminen on ollut mulle aina lääkettä pahaan oloon. Tai tietynlaisen elämän eläminen, sen hetkisistä tuloista riippumatta. Jos tippuu yhtäkkiä vähemmille tuloille, on sen kaiken hyväksyminen tietenkin vaikeaa ja se tasapainoilu sen suhteen, mitäs NYT voi tehdä ja / tai jättää tekemättä. Mitä ostaa ja jättää ostamatta. Tai voisi itseltä kysyä, onko minulla oikeasti varaa tähän? Voisin myös verrata ruokakauppojen hintoja ja ostaa kerralla isot ostokset ihan esimerkiksi Lidlistä, enkä lähimmästä ruokakaupasta, jossa hinnat on tottakai korkeammat. En yleensä vaan jaksa. En jaksa vertailla, enkä miettiä. Yritän mennä päivä kerrallaan ja selvitä aina kuukausi kerrallaan. Jossain kohtaa olisi vaan hyvä tehdä joku visio. Ynnätä yhteen kuukauden tulot ja menot ja pistää vaikka pikkuisen sivuun pahoja päiviä varten. Nyt on paljon ollut postauksia säästämisestä. Olihan mulla joku maltillinen rahastotili, mutta se ei juurikaan tuottanut. Se oli siis todella maltillinen.. Mutta jokatapauksessa, olisi kiva kuulla, onko siellä teissä lukijoissa ketään, kuka miettii samoja asioita? Tiedän myös sen, että jos rahaa olisi ylenpalttisesti, se kaikki ilo, mitä sillä voi saada, tuskin tuntuisi enää missään. Mutta tasapaino olisi todella tärkeä, ei se, että joutuu aina jotenkin pohdiskelemaan näitä asioita liikaa. En ole koskaan ollut säästeliäs, päinvastoin. Tuhlaan kaiken. Olen elänyt sillä metodilla, että mitään ei voi viedä mukanaan. Ja että kerranhan sitä eletään…
Hyppelen nyt aiheesta toiseen, mutta halusin vielä ottaa esille asian ihmisten pahoinvoinnista. Onhan tässä käyty nyt läpi mun fyysinen sairaus ja stressi ja häpeä taloudesta, niin vielä yksi aihe tähän postaukseen saadaan sovitettua.
Eilen illalla huomasin Facebookissa kavereideni ystäväpariskunnan toisen osapuolen jakaneen katoamisilmoituksen tästä toisesta osapuolesta, vaimostaan. Tämä vaimo oli ollut lauantaina baarissa eikä ollut eilen vielä klo 22.00 aikaan palannut kotiin. Puhelin oli kiinni ja se oli paikannettu eilen aamulla klo 10.00 viimeisen kerran. Se, mikä keskusteluryöppy tämän katoamisilmoituksen alle tuli, oli jotenkin järkyttävää luettavaa. Toki siellä oli ihan asiallisia kommentteja, tsemppiviestejä, ihan hyviä vihjeitäkin, jne. Mutta sitten siellä oli esimerkiksi sellaisia tyyppejä, jotka turhautuivat siitä, kun monet kirjoittivat ilmoituksen alle tekstin ”jaettu”. Tällä tavoin kuulemma oleelliset viestit hukkuu ja katoaa ja nämä ihmiset keräilevät vaan sulkia hattuun. Sitten joku tytötteli tätä kadonnutta, niin eiköhän siihenkin joku mielensäpahoittaja kirjoittanut, että ”ihan nainenhan tuo on, eikä mikään tyttö, on vihkisormus ja kaikki”. Monet olivat sitä mieltä, että nainen on lähtenyt pettämisreissulle. Näinkin voi toki olla, mutta se ei ole kovinkaan asiallinen ajatus heitettäväksi katoamisilmoitukseen, kun lähimmäiset on huolesta sykkyrällä. Ja jos tämä tällainen ei ole tälle naiselle edes mitenkään ominaista käytöstä, niin tilannetaju puuttuu ja pahasti, jos tuollaista voi heittää. Sitten siellä käytiin spekulaatiota joistain virolaisista miehistä, ja jotkut olivat jo menossa pesismailojen kanssa näiden ovelle – oli näillä virolaisilla miehillä todellisuudessa asiaan osaa tai arpaa. Poliisien toimia myös arvosteltiin, miten poliisit eivät tee yhtään mitään. Osa oli sitä mieltä, että hyvä etteivät tee, koska on kyse aikuisesta ihmisestä, ja hän voi olla lähtenyt omasta tahdostaan. Tätä kuitenkaan ei nyt uskottu, että olisi lähtenyt, vaan että mahdollisesti jotain olisi sattunut. Sitten joku älypää laittaa sinne kysymyksen, että ”miksi nainen on ollut yksin baarissa?” josta myös nousi kauhea haloo, että miksi ei? Aivan kuin katoaminen olisi naisen vika. Tai jos jotain olisi sattunut, olisi sekin naisen vika. Mitäs oli mekko päällä, ja mitäs oli yksin, ja mitäs oli niin myöhään ja liikkui väärässä porukassa jne. Kaikesta, mistä vaan saatiin aikaan joku sanaharkka tai väärinymmärrys tai mitä ikinä – se kyllä tapahtui. Lopulta keskustelu ilmoituksen alla oli järkyttävän pitkä ja siellä oli vaikka ja mihin lähtöön kommentteja. Yksi oli esimerkiksi seuraavanlainen; ”Kyllä sitä välillä seksiä tarvitsee kaikki.” Ja sitten sen alle ihmiset haukkuivat tämän kommentoijan (hän oli virolainen) ja otettiin jo esille se, että liittyykö hän jotenkin tähän tapaukseen. Tilannetajun sekä empatianpuute näyttää vaivaavan ihmisiä ja pahasti. Toiset eivät hyväksyneet sitäkään, että ketju täyttyi tsemppiviesteistä. Mielestäni tuollaisessa tilanteessa kaikki myötäeläminen on vaan takuulla toivottua.
Aamulla ilmoitukseen oli tullut päivitys, että nainen on onneksi löytynyt ja on kunnossa. Spekulaatio tapahtuneesta ei kuitenkaan loppunut siihen. Facebookissa on suljettu ryhmä nimeltä ”Naistenhuone”. Siellä keskustelua käytiin, että mihin katoamisilmoitus on kadonnut ja löytyikö tämä nainen. Siihen haettiin vastausta. Monet tulivat siihen lopputulokseen, että nainen on lähtenyt vieraisiin tai että tämä hänen aviomies on vaarallinen ja väkivaltainen ja nainen on sen takia karkuteillä. Mielestäni tällaiset turhat muiden elämän ruotimiset voisi jättää sikseen. Kukaan meistä ei tiedä mitä kävi ja miksi. Ja jotain rikollistakin on voinut käydä, tuskin tämä mies haluaa (eikä nainenkaan) näitä tän tyyppisiä asioita jaettavan jossain katoamisilmoituksessa kaikelle kansalle. Ne on kuitenkin niin henkilökohtaisia ja herkkiä asioita. Tämä selkkaus kuitenkin taas havahdutti monella tavalla hereille: 1. Pidä hyvä huoli itsestäsi. 2. Pidä laturi mukana. 3. Pistä jonkun läheisen numero muualle kuin puhelimeen, jotta saat soitettua siihen, minne ja kenen kanssa menet. 4. Ihmisillä on liikaa aikaa puida muiden asioita. 5. Älä lue noita kommentteja, tulee vaan huono olo itselle. 6. Vahdi juomaasi AINA, koska mitä nyt olen yhdeltä jos toiselta kuullut ja nähnytkin… tyrmäystippoja laitetaan nykyään kai normaalia yleisemmin.
Tällaisia ajatuksia tähän maanantaihin. Vettä sataa, mieli on maissa ja lokkikin paskoi eilen Linnanmäellä päälleni.
Mutta onneksi on paljon hyvääkin. Kuulemma jos lintu paskoo päälle, se tuottaa onnea. Viikonlopun sain viettää rakkaan veljenpojan ja hänen perheensä, eli veljeni ja veljeni vaimon kanssa. Käytiin Muumimaailmassa, mitä kaikki meistä oli odottanut kovasti. Naantali oli kaunis. Muumimaailma oli ihana. Oli sydäntälämmittävää nähdä Patrik niin onnellisena. Hän on niin hauska ja sydämellinen pieni poika. Hän ihmetteli kovasti, miksi muumit eivät puhuneet. Hän kyseli minulta automatkalla, onko sinulla Jimmyä ikävä? Vastasin että vähän. Tähän tulee perään heti kysymys, miksi vähän. Sanoin, että no me nähtiin aamulla. P: Onko Jimmy sinun kotona? Minä: Ei se nyt ole. P: Eikö sinua harmita kun siellä ei odota yhtään ystävää?
Voi rakaaaaaaaas.
Kaikille hyvää ja kaunista, parempaa alkanutta viikkoa!
Tässä vielä kuva eilisestä hattarasta, jonka vetäsin kiduksiini viidessä minuutissa.