Sattuu

Tuon viime viikkoisen masennus -”kohun” jälkeen viikonloppua kohti ajatukset eivät kirkastuneet (vaikka tietoisesti olin seuraamatta mitään aiheeseen liittyvää). Kirjoitinkin edellisessä postauksessa, että otan pienen paussin tuohon kaikkeen.

Minulla oli vaikea olo muutenkin. Mieli ei tahtonut rauhoittua oikein mitenkään. Kaikenlaisia keloja pyöri päässä, surua epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisten ymmärtämättömyydestä. Siitä, miten mustavalkoisia toiset ajattelunsa kanssa on. Vaikka sitä tulee olemaan aina. Olipa kyse mistä tahansa asioista.

Ihmissuhteet ovat edelleenkin minulle se haastava asia ja osittain se, mitä minusta ajatellaan. Masennus ja ahdistus syöttää minulle välillä aikamoisen tappavaan tahtiin niin syyllistäviä ja ilkeitä, itseä inhoavia ajatuksia. Täytenä totuutena. Ne syöttää niitä niin, että en pelkästään minä, vaan koko muu maailma vihaa mua. Että olen huono ystävä, huono työntekijä, huono ihminen, yhteiskuntakelvoton. Tällainen todella ankara looppi saa välillä otteen. Vaikka en samalla tavalla halua miellyttääkään enää ketään, olen paljon suorapuheisempi ja rohkeampi kuin ennen ja koetan ajatella, että muiden mielipiteillä ei ole väliä. PAITSI tietenkin niiden kaikkein läheisimpien ihmisten. Mutta. Toisinaan kuitenkin iskee päälle pelot ”..mitäköhän minusta mahdetaan ajatella?” Ja usein se ajatusleikki ei jää tuohon kysymykseen, vaan masennus antaa siihen pään sisällä vastauksen.

Kirjoitin vuosi sitten syksyllä tänne blogiini tekstin, Sinä riität. Siinä kävin läpi aika paljon ennakkoluuloja. Ihmisten ennakkoasenteita. Odotuksia. Sitä, miten jossain tilanteessa joudut todistelemaan, että olet tarpeeksi terve tekemään asioita x ja toisessa kohtaa joudut todistelemaan, että olet sen verran sairas, että et kykene tekemään asioita x. Se on tosi raskasta. Nyt toistamiseen kuulin sellaisia asioita, miten minua tulisi varoa. Ja miten olen epätasapainoinen ja epävakaa. Masennus eikä mikään vastaava terve toimintamekanismi esim. liiallisiin kuormittaviin tapahtumiin ei tee ihmisestä suinkaan vaarallista, epätasapainoista hullua. Kuka edes on hullu? Tai mitä on hulluus? Nämä sanat satuttaa ja pistää tietenkin ajatukset ihan solmuun. Tai se, että sairauttani käytetään aseena minua vastaan. Jotkut on tehneet sitä joskus, ja se on tietenkin ihan liikaa. Toki ylilyöntejä tulee välillä, mutta sanat saa pahimmillaan aika syviä haavoja aikaan. Mutta myös teot…

Lähdettiin lauantaina tyttöjen kanssa ulos, eikä ilta päättynyt ihan toivotulla tavalla. Jouduin aamuyöstä aika kovakouraiseen kohteluun järjestyksenvalvojien ja vartijoiden toimesta, vaikka sanoin moneen kertaan, että minua sattuu. He satuttivat (tietoisesti asemaansa hyväksikäyttäen) vaan lisää. Mun käsivarret on aivan täynnä selkeitä sormenjälkiä, isoja kipeitä violetteja mustelmia, poskessa on ruhje, alahuuli mustana. Henkinen kipu on tietenkin nyt paljon kovempi, kuin fyysinen. Ja traumat kaikesta kokemastani romautti vointiani. Tietenkin pelkäsin ja jos menetän luottamukseni virkavaltaan, kehen tässä yhteiskunnassa voi luottaa? Jäljet on sen verran pahat, että pahoinpitelysyyte kuuluisi tehdä. Tämä on vaan niin surullisen kuuluisa juttu; tuskin tulen voittamaan. Kuulin sunnuntaina, että aika monelle tutulle ja nimenomaan naispuoliselle on käynyt tuo aivan sama. Ja se, onko minulla voimia lähteä siihen kaikkeen paperisotaan ja muuhun on myös yksi iso kysymys. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että ei. Mutta kuulluksi enkä nähdyksi tullut. Se on pahinta, kun sanot, puhut, yrität kommunikoida, ja sinua kohdellaan niin, kuin sinua ei olisi edes olemassa. Kerroin myös, että minulla on traumatausta. Ja hyvänen aika, vaikka ei olisikaan, on tarpeeton voimankäyttö niin väärin ja turhaa. 

Sen vuoksi olen nyt taas aika pohjamudissa, ajatukseni sumussa, eikä oikein tahdo taas saada uskoa siihen, että asiat kyllä järjestyy. En saa mistään positiivisesta kiinni. Niin paljon kaikkea pahaa sattuu, että välillä alan epäillä, onko minussa jotain vikaa, että näin saa ja voi oikeasti tapahtua? Olen ollut ahdistunut niin, että tärisen, itken, kiljun ja pelkään. Tai sitten vastakohtaisesti olen täysin lamaantunut. Onneksi ei ole tarvinnut olla yksin. Eilen ja tänään sain myös ammatillista apua.

Oli pakko vähän jäsennellä tänne näitä ajatuksiani, koska tuntuu, että en saa oikein mistään mitään kiinni…

Kaikki tsempit, voimalauseet, positiiviset asiat, leffa/kirjavinkit, kaikki, mikä voisi mieltäni vähääkään parantaa – on nyt tarpeen. Tämä oli taas selvä merkki, että itsestäni on pidettävä entistäkin parempaa huolta.