Elämäni taistelu

Sunnuntai-iltana mieleeni vyöryi muistoja vuodelta 2016.

Iltaa edelsi Sisäinen lapsi -workshop Urban Wellsin tiloissa. Workshopin veti ystäväni Marina Lavenius sekä Lotta Kvist. Tuosta päivästä aion kirjoittaa ihan oman postauksensa kaikkine kokemuksineni, (ja haluan kertoa sekä Marinan että Lotan työstä) mutta juuri nyt tässä hetkessä ei ole sen aika. Sain workshopin aikana kirjoitettua kuusi sivua tekstiä ja koin melko voimakkaina visuaalisina näkyinä ja voimakkaina fyysisinä tuntemuksina tietyt harjoitukset. Jotta saan kaiken kokemani ymmärrettäväksi tekstiksi, se vaatii oman aikansa. Haluan myös, että saisin tuottamani tekstin jotenkin kevennettyä tänne niin, että se olisi lukijallekin mielekkäämpää. Uskon, että moni voi saada postauksesta jotain uutta näkökulmaa omiin ajatustapoihin tai toimintatapoihin. Tai ehkä ymmärtää itseä jollain muulla tapaa paremmin. Ehkä syy-seuraus-yhteyksiä. Toivon ainakin niin.

Tänään olin Mathieu Leporinin pitämällä meditation & healing -tunnilla mun ehdottomasti lemppari joogasalillani – Sagayogassa. Harjoitus teki superhyvää. Tunnin meditaatio oli kokonaan ohjattu, aloitimme istualtaan, välillä seisoimme (koko ajan silmät kiinni), ja loppuharjoituksen teimme makuuasennossa. Koko harjoitus pohjautui tietenkin hengitykseen ja oman kehon kuulosteluun, mielikuvamatkaan, kaikkiin aisteihin. Mathieu soitti äänimaljoja sekä rumpua. Harjoituksen jälkeen oli (ja on) tosi maadoittunut olo. Tunnin jälkeen nostin enkelikortin, joka kuvasti sitä, että en ole täysin kunnossa, mutta se ilo on edelleen olemassa. Minun tulisi keskittyä kaikkeen, mikä tuo minulle hyvää oloa ja iloa elämääni. Ja sitä olen tehnytkin.

Viime päivät ovat olleet helpompia. Uskon, että tuo sunnuntain workshop pisti jotain liikkeelle, koska sen jälkeen olo on ollut kevyempi. Olen tarvinnut vähemmän tarvittavia lääkkeitä ja oloni on kirkkaampi, selkeämpi ja tasapainoisempi. Pystyn ja jaksan eri tavalla. Läsnäolo on helpompaa. Ilon kokeminen on mahdollista. Rentoutuminen on mahdollista. Tunnen kiitollisuutta. Työkuvioiden muutos on ollut erittäin positiivinen asia. Tuntuu, että asioilla on kokonaan uusi startti, voin aloittaa jälleen alusta, puhtaalta pöydältä.

Tästä kaikesta hyvästä ja liikkeelle lähtevistä prosesseista huolimatta – ja kenties ehkä juuri siksi, mieleeni tuli sunnuntaina paljon tuohon sairastumisvuoteeni liittyviä kokemuksia. Ehkä niiden oli tarkoituskin tulla ikäänkuin viestintuojaksi ja muistuttajaksi, miten asiat ovat nyt niin paljon paremmin.

Kerratakseni noita tapahtumia sieltä… Muistin sen, miten aivoni eivät yksinkertaisesti toimineet. Silloinen kihlattuni Kimi annosteli minulle lääkkeeni joka aamu ja ilta, koska itse en pystynyt edes siihen. Milloin käteni eivät totelleet tai pelkäsin, että otan lääkkeeni ihan väärin. Minun oli vaikea muistaa monta ja mitäkin, ja ihan vaikka luin ohjeet pakkauksen ulkopuolelta, en sisäistänyt mitään. Muistan myös, että halusin paeta uneen, vaikka unettomuus oli kroonistunut. Usein olin jossain unen ja valveen rajamailla, ja jos nukahdin, heräsin viimeistään kahden tunnin päästä ottamaan unilääkettä. Kun suljin silmäni, putosin johonkin pimeyteen. Kehokokemus katosi kokonaan. Se oli tosi ahdistavaa ja pelottavaa. Päivät (ja yöt), ylipäänsä elämä oli kaikenkaikkiaan vaikeaa ja äärimmäisen rankkaa. Jos minulle, niin myös läheisilleni. Saatoin itkeä sängyssä sitä, miten minua pelottaa aivan kaikki. Täristä kauhusta. Täristä niin paljon, että kroppa oli ihan maitohapoilla. Siihen pelontunteeseen ei auttanut järkipuhe eikä rauhoittuminen, ei usein edes rauhoittavat lääkkeet. Pelkäsin, että menetän järkeni. Sekoan, katoan, kuolen. Kun katsoin peiliin, omat kasvot oli vieraat. Välttelin tämän vuoksi vessassa käymistä. En halunnut katsoa peiliin. Jos olette nähneet Black Swan -leffan, oli elämä kutakuinkin jotain sellaista. Pelkäsin, että minulla on psykoosi. 

Psykoosiepäilyjä minulla oli myös (ja erityisesti) silloin, kun menin suihkuun ja näin suihkussa valuvan veden verenä. Psykoottisiksi oireita ei kuitenkaan luokiteltu, koska pystyin koko ajan tajuamaan sen kaiken olevan epärealistista. Ne oli vakavan masennustilan värittämiä asioita, jonkinmoisia unettomuuden tuomia hallusinaatioita kenties. En tiedä. Kun vesi valui viemäriin, oli se verta silloinkin. Teki mieli kiljua. Se oli todella pelottavaa, piti koko ajan pitää itsensä tässä maailmassa ja järkeillä, että näkemäni tai kuvittelemani ei ole totta. Metrot, ratikat, bussit, autot… Ne oikein kutsuivat kävelemään alle. Usein pidin rystyset valkoisina jostain tolpasta kiinni, että en ole ajatuksieni vietävissä. Jos minulle tuotiin kukkia, vinoutunut mieleni käänsi sen negatiiviseksi asiaksi – ne oli tietenkin hautajaiskukkia.

Eilen illalla pitkästä aikaa nukkumaan mennessä minulle tuli hiukan samankaltainen kokemus, kuin vuonna 2016. Tiesin, että se johtuu yhdestä iltalääkkeestä, joskus hyvin harvoin (ja ehkä näitä lääkkeitä ensimmäisiä kertoja syödessäni) tuli vastaavaa; Tuntui, kun joku istuisi rintani päällä, hengittäminen oli todella vaikeaa. Samanaikaisesti kehoni kadotti ääriviivat ja uneen vaipuminen oli mahdotonta. Pidin silmiä kiinni ja tuntui, että kellun jossain kuplassa. Olo oli todella tukala. Minua pelotti, että unettomuuskierre alkaisi uudestaan. Silloin, kun esimmäisiä kertoja kun lääkettä otin vuonna 2016, makasin olevinaan nuoruudenystäväni kesämökin laiturilla. En pystynyt nukkumaan, mutta en pystynyt irtautumaan myöskään tästä mielikuvasta. Tuntui, kuin olisin oikeasti siellä, enkä pysty tekemään mitään. Tätä kesti tuntikausia.

Pitkä matka siitä on kuitenkin kuljettu.

Olen oppinut itsestäni niin valtavasti. Minun piti juosta pää edellä seinään, että pystyn rakentamaan itseni uudestaan palasista uudeksi versioksi. Versioksi, joka on enemmän täällä maailmassa omaa itseä varten. Kertauksena jälleen : Kuuntelen ensin itseäni, mitä haluan, mitä jaksan. En tee asioita enää ainoastaan ja vain muita varten. Osaan kieltäytyä, pitää puoleni, (enkä jää märehtimään) mutta osaan myös sanoa asioille kyllä. Olen tajunnut syitä, mistä kaikki johtuu ja mitä asioille on tehtävissä. Näen kirkkaammin menneisyyden tapahtumat ja ymmärrän niiden ja sairastumiseni tapahtuneen syystä. Yritän päästä irti täysin suorituskeskeisyydestäni. Olen ennen sairastumistani suorittanut elämää; vapaapäiviä, työpäiviä, elämistä ja olemista, liikuntaa, terveellistä ruokavaliota, kaikkea. Yrittänyt luoda onnellisen elämän. Elänyt jonkinmoisessa täydellisyyden kuplassa kuvitellen, että kaikki on oikeasti hyvin, vaikka alla on ollut äärimmäisen pahoinvoiva, rikkinäinen ihminen. Kun se kaikki suoritus ja kaikki elementit lopulta ympäriltäni katosivat, olihan se kivuliasta ja pelottavaa. Tämä on elämäni taistelu – taistelu elämästä. Vieläkin välillä tulee toisinaan olo, etten enää jaksa, ja haluan luovuttaa. On vain niinäkin hetkinä jotenkin selvittävä, koska tämä kaikki onnistunut työ terveyteni eteen, matkaaminen oikealle tielle ja taistelu olisi ollut muuten täysin turhaa. Matka jatkuu.