Parempaan päin
Hei rakkaat lukijat ja ennen kaikkea loisteliasta alkanutta uutta vuotta teille jokaiselle!
Viimeisimmästä kirjoituskerrasta on vierähtänyt tovi; vahingossa ja tarkoituksella, mutta täällä ollaan taas. Varmasti tämä vuosi tulee olemaan blogin sisällön suhteen hiukan erilainen, mutta pysytään kuitenkin samoissa teemoissa; Fight is not over yet. Lupaan avata myös alkuvuonna blogin kommenttikentän takaisin – sitä kaivataan. Kaipaan sitä itsekin, koska kaikki lukijani eivät jaksa jakaa mielipiteitään tai ajatuksiaan sähköpostitse. Helpompaahan se on jakaa ajatukset suoraan postauksen alle. Haluan herättää myös keskustelua.
Teittekö te uudenvuoden lupauksia? Minä en tehnyt. Enemmänkin mietin, mitä tältä vuodelta toivoisin ja odottaisin tai mitä voisin tehdä toisin, jotta tavoittaisin haaveeni. Sellaisia ison mittakaavan juttuja, joita kohti koko ajan yritän kurkottaa. Muttei pakonomaisesti ja väkisin. Ei kiireellä. Myöskään todella ääripäästä ääripäähän -muutokset eivät valitettavasti ole kovinkaan kestäviä. Kun haluamansa muutoksen toteuttaa pikkuhiljaa, on se silloin usein kestävämpää laatua. Siksi kehottaisinkin nopeiden muutosten sijaan (joita tietenkin kaikki haluaa) keskittymään enemmän pitkäaikaisiin muutoksiin ja tavoitteisiin, ja mitä pieniä asioita niiden eteen voi tehdä, jotta ne on jossain vaiheessa saavutettavissa.
Ja mitä minulle oikein kuuluu, niin voisin oikeastaan sanoa, että aika hyvää. Masennuksen kanssa kamppailua on ollut vähemmän. Ahdistustakin paljon vähemmän. PTSD -oireita sen sijaan on ollut, ja säikyn välillä ihan hassuja asioita; auton käynnistämistä, teinilauman kiljumista, kun odotushuoneessa odottaessani vihdoin minua kutsutaan nimeltä, kun ratikan ikkunaan heijastuu kuvajainen, alan pohtia, että kukakohan tuo on ja onko se vaarallinen. Nämä onneksi tulevat ja menevät. Syksyn tuomat työmuutokset ovat tehneet voinnilleni aika nopealla tahdilla pelkästään hyvää. Selkeästi rauhallisempi työympäristö vähentää aivojen kuormitustilaa. Sellaista hektisyyttä on vähemmän, kun saan pääni helposti siihen hälinämoodin ilmankin ulkoista (kin) kiireen tuntua.
Joogaharrastus on ollut huomattavasti aktiivisempaa, mitä ehkä koskaan aiemmin, ja olen huomannut sillä olevan myös erittäin positiivisia vaikutuksia henkiseen (ja tietenkin fyysiseen) olotilaan. Dissosiaatio-oireitakin on vähemmän. Joogahan lisää myös erittäin paljon kehotietoisuutta. Tänään luin mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten vihdoin on todistettu, että jooga auttaa masennukseen. Ennen kuin kukaan vetää tuosta lauseesta herneitä nenäänsä, niin missään nimessä se ei (ainakaan omalla kohdallani) ole, eikä olisi ollut ainoa keino. Ehkä lievässä masennuksessa se voikin auttaa pelkästään, mutta usein siihen tarvitaan kyllä todella paljon muutakin. Omassa tapauksessani on tarvittu valtavasti aikaa, äärimmäistä kärsivällisyyttä, tukea ja kannattelua, lepoa, lääkitystä, seurantaa, sairaalajaksoja ja terapiaa… Oman itsen ohjelmointia uudestaan. Ja nyt kun horjun jo jotenkuten omilla jaloillani, niin jooga on tullut siihen tukemaan minua ja vie toipumistani oikeaan suuntaan. Huomaan, että rauhalliset yin -tunnit saavat helposti ylikierroksille lähtevän mieleni seesteisemmäksi ja tunnille mentyä tulee takuuvarmasti otettua aikaa omalle hyvinvoinnille, rauhoittumiselle ja palautumiselle. Joka kerta tunnille meneminen ei huvita tai saattaa olla, että huvittaakin, mutta sieltä ei saa sitä toivottua zen -fiilistä. Sekin on ihan okei. Kokemukseni mukaan koskaan tunnit eivät ainakaan huonoa tee. Jostakin luin ehkä kuukausi sitten, että esim. lasi viiniä saattaa saada saman vaikutuksen, mitä jooga tekisi pitkällä tähtäimellä ja pidempiaikaisesti kuin lasi viiniä. Siksi monet ottaakin sen lasin viiniä joogan sijaan, koska hyvän olotilan saaminen ei vaadi sen enempää. Mutta nämä on juuri niitä nopeita ratkaisuja. Vaikka en olekaan sitä vastaan, etteikö viiniä voisi ottaa rentoutuakseen – todellakin voi! Mutta balanssi tässäkin. Ja jos oikeasti haluaa saada parempaa fyysistä ja / tai henkistä olotilaa, niin se ei tapahdu hetkessä. Niinkuin ei mikään suuri muutos – kuten tuossa alustinkin.
Jossain vaiheessa oli aika, kun yin -tuntien jälkeen jotain lukkoja minussa avautui, ja itkinkin loppuillan ja saatoin vaipua aika synkkiin vesiin. Pidin niistä tunneista sitten hiukan taukoa. Se oli aika raskasta, kun jouduin katsomaan silmästä silmään jotain, mitä vaan pulppusi sisältäni. En ollut vielä ihan niin valmis käsittelemään noita tunteita. Yin -tunnit hälvensi ikävää avaruus-sukkulamaista dissosiaatiotilaa, mutta alta nousi kaikkea pintaan, mitä en tosiaan kyennyt vastaanottamaan. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa, sietää dissosiaatiota (joka on luonnollinen mielen suojamekanismi) tai sitten käydä joka päivä yin -tunnilla, päästä hetkittäin eroon dissosiaatiosta, ja käsitellä tunteita, mihin en ollut valmis. Annoin siis aikaa itselleni. Minun tuli olla kuplan sisällä. Minua lohdutti se ajatus, että se kupla hälvenee, ja niin on onneksi käynyt. On ihana huomata, että on jälleen ”samassa maailmassa kun muutkin”. Noita tuntemuksia, tai voimakkaita itkukohtauksia ei enää joogan jälkeen ole tullut. Jopa on ollut ehkä enemmän niin päin, että mieli on voinut olla synkkä tai ajatukset raskaita tunnille mennessä ja joogassa saankin jonkun toivotun rauhan tunteen, otteen taas siitä ajatuksesta, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Se tuntuu hyvältä.
Kuullaan!