Gentle reminder

Tiesin, mihin ryhdyn kun aloin kirjoittamaan. Ja eilisen takia muistan taas sen, miksi aion jatkaa.

Ajattelin kuitenkin, että blogillani tuskin tulisi olemaan niin paljon seuraajia, että siitä koituisi minulle mitään harmia. Olin väärässä. Näiden vuosien mittaan lukijamäärät ovat pysyneet tasaisessa kasvussa. Mielenterveydenhäiriöt ovat kasvussa. Koko ajan syntyy uusia blogeja, joissa tuodaan enemmän esiin ihan todellista elämää, ja vähemmän kiilloteltua totuutta. Samaa tekevät myös jo pitkään bloganneet ja blogillaan näkyvyyttä saaneet. Rehellisyys on se juttu. Aitous. Se kiinnostaa. Tietenkin pitää osata suojella itseään ja säästää joitakin asioita ihan vain oman lähipiirin tietoon. Kaikki ei kuulu kaikille. Toiset jakavat elämästään vain pintaraapaisun, jolloin lukijalle jää vain se kuva, minkä blogitekstit ja käsitys ihmisestä – antaa. Oikeastihan lukijat eivät henkilökohtaisesti tunne kirjoittajaa. Jokainen blogin takana oleva kirjoittaja on ihminen. Jonkun lapsi. Jonkun rakas. Arvokas, samanarvoinen kuin kaikki muutkin. Ihminen, jolla on tunteet. 

Oman blogini tarkoitus on ollut alunalkujaan kertoa siitä, että miten kuka tahansa mielestään onnellista, tasapainoista ja omannäköistä elämää elävä voi sairastua. Ihan jokainen ihminen, tilanteestaan ja titteleistään huolimatta. Kun puhuminen ei minulta 2016 kevään aikana enää voimien loppumisen vuoksi sujunut, minun oli pakko käsitellä asioita itselle luontevalta tuntuvalla tavalla – kirjoittamalla. Ylitin oman häpeäni sillä, että uskaltauduin avautumaan tapahtumista omilla kasvoillani. Sain siitä paljon kiitosta ja paljon hyvää palautetta ja saan edelleenkin. Kirjoittamisesta tuli minulle aikaisempaakin tärkeämpi väline työstää ja prosessoida tätä matkaa ja mutkikkaan mielen käänteitä. Vaikka tämä on ollut helvetillisintä mitä tiedän, on tämä ollut samaan aikaan kaikkein opettavaisinta, mitä olen kokenut. Olen saanut tästä valtavasti apua. Eikä siinä kaikki, niin ovat saaneet monet samankaltaisista asioista kärsineetkin. Olen myös kuullut, miten kukaan ei olisi uskonut ja arvannut, että juuri minä joutuisin tähän tilanteeseen – en olisi itsekään. Se ei katso paikkaa ja aikaa, jos on tullakseen. Ja näihin juttuihin vaikuttaa todella moni asia, ihan sieltä syntymästä lähtien, jopa geeneistä. Kaikki ei siis romahda hetkessä. Mutta sitten kun se tapahtuu, on sieltä elämään kampeaminen työlästä. Kaikki eivät takaisin kampeakaan. Siksikin, jos saan luotua omilla kokemuksillani ja selviytymistarinallani uskoa niihin, jotka taistelevat elämästä ja kuolemasta – on se minulle suurin palkinto.

 

”Because if I am living an honest life, my eyes are open and I’m trying my hardest to be good and kind, then anything I’m doing – is fine to tell people.”

 

Kuten olen kertonut, blogini on alusta omille ajatuksilleni. Kirjoitan niistä asioista, mihin koen sillä hetkellä paloa, innostusta tai tarvetta. Minusta on ihana jakaa ajatuksia ja kuulla lukijoiden mielipiteitä ja ideoita. Blogin myötä olen alkanut kirjoittaa paljon enemmän muutenkin. Kirjoitan päiväkirjaa, kiitollisuuskirjaa, palstaa Embroséssa ja työstän kirjaa. Tällä hetkellä tämä Lilyssä nimeni alla kulkeva blogini ei tuo minulle rahaa. Se ei ollut minun tavoitekaan alkaa tekemään tätä rahan vuoksi. Minulla on työ. Näissä hommissa harvemmin rikastuu. On toki poikkeuksia, mutta meitä, jotka kirjoittavat blogia, on jo niin paljon. Jokainen tekee omaa juttuaan ja sitä pitäisi tukea.

Eilen suorastaan järkytyin saamistani kommenteista tuohon rahapostaukseen. Ja niin järkyttyi moni muukin. Kommentit kuulostivat siltä, että siellä kenties oli yksi ja sama ihminen kaikkien niiden takana, koska sävy, tyyli, ontuva argumentointi jokaisessa ikävässä kommentissa oli samanlainen. Jos et jaksa mennä kommentteja lukemaan (enkä välttämättä suosittele, jos koet provosoituvasi niistä) niin aion tänään tässä postauksessa vähän avata lyhyesti tuota saamaani eilistä paskamyrskyä.

En oikein edes tiedä mistä aloittaa. Viime päivät ovat olleet minulle henkisesti raskaita. Paljon isoja asioita on tapahtunut, olen kuullut isoja musertavia uutisia ja joutunut sopeutumaan taas monenlaiseen tilanteeseen. Olen itkenyt monta kertaa päivässä, mutta enää en tipahda pohjaan. Ja onneksi on rakkaat, joihin nojata. Sitten kun uskaltaudun kirjoittamaan tänne taas asioista, joiden kanssa kipuilen tai jotka koen häpeälliseksi, altistan itseni jälleen sillä kiusanteolle. Tosin en vaan halua muistaa sitä, että tähän maailmaan mahtuu niin paljon vihaa, ilkeyttä, kateutta, pahuutta, että voisin saada kirjoitusteni vuoksi lokaa niskaan. Näin kuitenkin eilen kävi.

Ensinnäkin ihmettelen, minkä vuoksi blogiani haluaa lukea ihmiset, joille olen punainen vaate? Elämä on lyhyt ja arvaamaton, (kuten tänäänkin sain sen todeta heti aamusta), niin miksi kukaan meistä haluaa käyttää hetkeäkään siitä kallisarvoisesta ajasta, mitä meille on annettu – mollaamalla toisia. Lukemalla blogia, joka ei kiinnosta? Kateuskin on validi tunne. Ihmiset voivat olla kateellisia toisilleen mistä tahansa asioista, mutta sen purkaminen ivallisin keinoin ei auta ketään. Kateutta voisi pitää sellaisena voimatunteena. Kysyä itseltään, että miksi tämä asia herättää minussa näin paljon kateutta? Onko minulla kenties jotain ennakkoluuloja tai kuvittelenko, että tuon ihmisen elämä on jotenkin parempaa / helpompaa, mitä ikinä. Kateuden voi kääntää voimavaraksi. Pohtia sitä, mitä itse voi tehdä, jotta voisi mennä vaikkapa samaan suuntaan tai saavuttaa jotain sellaista, mitä toinen on saavuttanut. Meillä kaikilla on tässä elämässä mahdollisuus tehdä juuri niitä asioita mitä haluaa. Jos ei heti, niin aikanaan. Tätäkään ei kannata nyt ymmärtää väärin. Kaikilla ei ole mahdollisuutta vaikka kävellä, jos on pyörätuolissa – joo, tiedän sen. Mutta you got the point. Me voidaan kaikki tavoitella unelmiamme tekemällä pieniä tekoja niiden eteen ja vähitellen saavuttaa niitä. Kateuden voi hyväksyä ja koettaa ottaa sen nimenomaan voimavaraksi.

Tässä muutamia kommentteja, mitä eilen sain:

”Blogisi on ollut yhtä itkuvirttä viimeiset vuodet. Olen aina miettinyt, mikä on nykyajan nuorissa naisissa pielessä, kun eivät mitään kestä, ilman että koko elämä leviää käsiin. Onneksi olet kiteyttänyt sen minulle. Hoida asiasi kuten muutkin aikuiset ja lopeta valitus. Hyvää jatkoa, toivottavasti aikuistut sinäkin jonain päivänä. T. 3 lapsen Yh”

Kerroin hänelle, että tietoisesti lukee blogiani, joka käsittelee sairastumistani ja sieltä paskakuopasta nousemista – mitä muuta voi blogiltani odottaa? Kirjoitan kuitenkin kaikki postaukseni nojaten positiivisuuteeni. Niissä on aina valo ja toivo mukana, vaikka aiheet olisivatkin raskaita. Järkytyin myös tuollaisesta kollektiivisesta nuorten naisten leimaamisesta. Joko hänellä on erityisesti jotain hampaankolossa minua kohtaan ja minun vuoksi kaikki nuoret naiset saavat jonkinmoisen leiman, tai sitten ylimalkaan nuoria naisia kohtaan ja se täytyy sitten purkaa minuun. Viha ja katkeruus paistaa näistä kommenteista kilometrien päähän. Järkytyin myös mm. tuosta, että hoida asiasi kuten muutkin aikuiset ja lopeta valitus – Menisikö tämä äiti sanomaan tällaisia asioita vaikkapa vakavaan fyysiseen sairauteen sairastuneelle? Tai omalle vakavaan masennukseen sairastuneelle lapselleen? Vakavassa masennuksessa oireisto on laaja. Alkuun ainoa asia mitä voit tehdä, on hengittää. Jaksaa. Olla luovuttamatta. Toinen todellisuus tahtoo imeä sut. Se on taistelua. Toivoin myös, että hän käyttäisi aikansa noiden lastensa kanssa, eikä lukien blogiani (joka näyttää aiheuttavan suuria tunteita) ja opettaisi myös lapsilleen avarakatseisuuden ja empaattisuuden, myötäelämisen tärkeydestä ja siitä, miten ketään ei saa kiusata.

”Musta nää mielenterveysblogit olisi hyvä olla jossain Mielenterveystalon sivujen alla kaikki samassa nipussa. Sais sieltä sitten etsiä ketä kiinnostaa eri diagnoosien kanssa eläminen.”

Jos viette samantien Seilin saarelle? Kysyin, että miksi blogit pitäisi eristää ja poistaa Lilystä? Sain kommentoijalta vastauksen:

”Koska suurinta osaa ei kiinnosta. Ja ne pomppii joka paikasta silmille. Ihan ku nykyään ei muuta olisikaan kuin mielenterveysongelmia kaikilla, kaikesta. Ehkä mulle ei-ongelmaiselle on iskenyt joku ähky tms. Pitäis Lilyn sivuston selkeemmin jaotella nää kategoriat.”

Kuitenkin luet ja kommentoit? 

Lopulta minulle kirjoiteltiin, miten bloggaajat on tietty ryhmittymä, joka toimii samalla tavalla. Ja että taustalla on raha ja huomio. Että oma naama pitää saada kaikkialle keinolla millä hyvänsä. Eiköhän julkisuuteen pääse helpomminkin, jos sitä haluaa. Minä en halua. Sitten kun kerroin siitä, että rahaa tästä en saa ja huomion haluan kiinnittyvän siihen, että näihin voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, mutta näistä on pääsy myös pois. Niin seuraavaksi minulle laitettiin, että olen persaukinen enkä osaa tehdä edes rahaa blogillani.

Tämä on vasta alkua noille, mitä tuolla postauksessa on. Mutta. Näiden tämänkaltaisten ihmisten takia jouduin jälleen sulkemaan kommenttikentän kokonaan, mikä on rakentavalta palautteelta pois. Se on lukijoideni ajatuksista pois. Minun ei kuitenkaan tarvitse suodattaa ihan mitä tahansa. Eikä yhtään kenenkään tarvitse.

Olen tietoinen, että julkisesti blogia kirjoittavat (näin esimerkkinä) saavat julmia kommentteja ja ilkeitä sanoja. Olet joko liian terve tai liian sairas. Et ole kokenut yhtään niin paljon pahaa kuin joku henkilö x enkä tiedä pahasta olosta mitään. Tai sitten tiedän, mutta olenkin ihan täys hullu. Haluan huomiota ja rahaa blogillani, mutta sitten toisessa hetkessä olenkin täysluuseri kun en osaa tehdä edes rahaa blogillani. Niin tai näin, on jollain ongelma aina. Liian lihava, liian laiha, liian sitä, liian tätä. 

Sinun EI tarvitse pitää minusta, jutuistani, tavastani kirjoittaa tai siitä, että teen omaa juttuani. Aion jatkossakin tehdä. Siksi toivoisin jokaisen oman hyvinvoinnin kannalta, etteivät ihmiset käyttäisi energiaansa tekemällä asioita, joista nousee noin paljon pahaa oloa pintaan. Me jokainen olemme itse vastuussa omasta hyvinvoinnista ja voimme kanavoida pahaa oloa aivan toisenlaisiin, terveempiin asioihin, missä kukaan muu ei joudu sen oman pahan olon kohteeksi. Naisten pitäisi olla toistensa tukena. Ihmisten pitäisi ylipäänsä olla toinen toisen tukena. Minne häviää inhimillisyys? 

Valitettavasti eilen mieleeni nousi muutaman vuoden takainen bloggaaja, joka lähti oman käden kautta. Hän oli lukenut kaikki hänestä itsestään kirjoitetut kommentit kaikkialta ja vähitellen romahtanut. Ihmiset, miettikää mitä teette. Hyvyys kasvaa hyvyydellä ja pahuus pahuudella. Olkaa oikeasti kilttejä kaikille. Omaa pahaa oloaan ja heikkouksiaan voi käsitellä niin monin keinoin, mutta ei satuttamalla tietoisesti muita. Se ei helpota sinua, eikä se helpota minua.