Takapakki
Puukin huojuu tuulessa, muttei katkea. Noin lohdullisesti sanoi minulle eilen illalla viisas ystäväni.
En tiedä oikein mistä kaikki sai alkunsa. Ehkä siitä, että ahnehdin liikaa – olihan vointini niin hyvä. Kuvittelin jaksavani. Ja joo, tavallaan jaksoinkin. Sen kaiken seurauksena kuitenkin väsyin huomattavan paljon ja väsyneenä ihan jokaisella ihmisellä pienetkin asiat muuttavat merkityksensä yleensä suuremmaksi, kuin ne todellisuudessa onkaan. Minun kohdallani, (tai kenen tahansa muun kohdalla), joka kamppailee samankaltaisten asioiden kanssa tietää, että väsymyksen myötä nousee pintaan masentuneen mielen tuottamia ajatuksia. Vääristyneitä näkemyksiä itsestä ja ympäröivästä maailmasta, muista ihmisistä ja esimerkiksi häivähdyksiä haitallisista toimintamalleista. Ikäänkuin masennus tarjoaisi helppoja poistumisreittejä ja ratkaisuja, jotka tosiasiassa eivät ole niitä joita pitää sokeana kuunnella. Niiden kanssa on sitten kamppailtu tässä nyt viikko, pari. Haasteellisinta tästä tekee sen, että on vaikea erottaa niitä todellisia tarpeita, kehon ja terveen mielen toiveita, kun masennus sanelee omia ohjeitaan. Näitä on joskus todella vaikea tunnistaa, että mistä on kyse. Pitääkö minun jäädä todella sänkyyn makaamaan ja levätä, vai lähteä tapaamaan ystäviä tai joogatunnille? Joutuu ihan todella pysähtyä kuuntelemaan itseään ja pohtia tarkkaan, mikä on nyt itselle hyväksi.
Yliväsyneenä mieli on herkillä ja erityisesti masentunut ihminen, tai ihminen joka kärsii ahdistuneisuudesta tai vaikka traumaperäisestä stressihäiriöstä. Silloin vaikkapa vaivoin, hiljalleen eheämmäksi rakennetut ihmissuhteet saattavat horjua. On vaikea seisoa omilla jaloillaan ja uskoa itseensä ja omiin ratkaisuihin, hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Elää rehellisesti omaa elämää. Omannäköistä elämää. Silloin juuri näiden kaikkein läheisimpien ihmisten antamat neuvot ja ohjeet, tai jonkinlainen kritiikki itseen kohdistuvista asioista tuntuu erityisen pahalta. Se iskee lujaa. Pää alkaa pyörittää esimerkiksi seuraavanlaisia ajatuksia; ”minua ei hyväksytä tällaisena kuin minä olen”, ”minun tarpeitani ei kuunnella”, ”minä en selviä mistään”, ”no enhän minä sitä ja tätä ansaitsekaan”, ”en minä taida olla niin tärkeä, että…”, ”kaikki mitä teen, on väärin”. Lista on loputon. Tuollaiset hetket ovat vaarallisia. Se itseinho (tai oikeastaan voidaan puhua vihasta) nousee niin valloilleen, että sen sumun seasta on vaikea nähdä valoja. On vaikea nähdä asiat realistisesti ja selkeästi. Se kaikki päänsisäinen tarina on noissa hetkissä totta.
Juttelin eilen pitkän puhelun pikkusiskoni kanssa ja hän sanoi hyvin, että sitten kun oma terveys on rakentunut vähitellen pelkästään sen varaan, että kenenkään muun toiveet / mielipiteet / kritiikki / mikä tahansa ei horjuta sitä, niin silloin on terve suhde itseen ja omaan elämään. Vielä näköjään heikkoina hetkinä alan horjua ja pohtia itseen ja omaan elämään liittyviä kysymyksiä. Taustalla se kipein ydintraumani – riittämättömyys.
Täältä noustaan niinkuin ennenkin. Ehkä vähän säikähdin, että vielä mieleni sisällä on niin paljon sitä tuskaa ja pahaa oloa, ja välillä se nousee näkyväksi. Täytyy hyväksyä se, että takapakit kuuluu asiaan, mutta sitä pelottavimmilta ne tuntuu, mitä harvemmin niitä nykyään tulee. Se tosin kertoo siitä, että hyvät kaudet ovat todellakin pidentyneet.