Kartalla
Viikonloppu on mennyt opiskelujen parissa.
Vaikka välillä tuntuu (ja näyttää), että vitsi, toi opiskelu on vaan ihanaa ja rentouttavaa kynttilänvalossa löllimistä, meditointia, joogaa, kirjoittamista ja itsetutkiskelua… Niin todellisuudessa nämä kouluviikonloput ovat todella intensiivisiä. Vaikka kauniisti tuo sisältö kääriytyykin noihin edellä mainittuihin asioihin. Mutta, viikonloput tuovat tullessaan paljon uutta asiaa ja uutta tietoa plus siinä väkisinkin joutuu peilaamaan asioita oman elämän ja omien ihmissuhteidensa kautta.
Perjantaina sukellettiin yin -joogan maailmaan, lauantaina jatkettiin samalla teemalla, meillä oli mm. kiinalaista lääketiedettä ja loppupäivä rentoutus,-ja meditaatio-ohjaaja koulutuksen sisältöä. Alettiin myös työstää lopputyötä. Tänään meillä oli vierailevana opettajana psykologi,- psykoterapeutti ja tuleva tunnevyöhyketerapeutti Johanna Pesola puhumassa tunteista, mutta erityisesti tunnelukoista (eli toisinsanoen defensseistä, ns. aidon perustunteen peittävistä naamioista ja rooleista).
Vaikka olen tehnyt itsereflektointia todella paljon oikeastaan läpi elämäni ja erityisen tärkeäksi se tietenkin tuli sairastuttuani, niin ei näitä asioita vaan voi käydä liikaa läpi. Ja aina tulee uusia näkökulmia ja ulottuvuuksia. Kun me ihmiset muututaan, voi joku asia, minkä joskus ehkä onkin läpikäynyt, aueta aivan uudella tavalla. Tänäänkin tuli aikamoisia wau -elämyksiä. Nukuinkin tuossa kotiuduttuani pari tuntia, koska olin päivästä niin puhki. Onneksi mulla on huomenna vapaapäivä. Asiat vaatii prosessointiin aikaa.
Tuli todella voimakas tarve tulla kirjoittamaan ja jotenkin tätä asiaa vähän sinnekin päin avaamaan, jos tästä voisi jotain aueta kenties lukijoidenkin suuntaan. Toivon ainakin niin. Nämä koulutukset olisivat niin äärimmäisen yleishyödyllisiä jokaiselle meistä. Tottakai erityisesti niille, joilla on tunnelukkoja. Niiden syy-yhteyksiä on helpompi ymmärtää niitä tutkimalla (tai oikeastaan niihin kunnolla uppoutumalla) ja kun oppii ymmärtämään itseään, oppii siinä ymmärtämään myös kanssaihmisiä.
Meidän koulutuksen äiti, Jonna Molin, sanoitti mielestäni hienosti kerran sen, miten erilaisia me ihmiset ollaan. Tämä ajatus tulee NLP:stä (neuro-linguistic programming). Että meillä kaikilla on erilainen kartta tähän elämään. Meidän perimä, meidän varhaiset kokemukset lapsuudessa ja kaikki, mitä meille on meidän elämän aikana tapahtunut muovaa tuota karttaa. Me kaikki ihmiset nähdään meidän maasto aivan eri tavoilla. Ja koska meillä jokaisella on omanlaisensa kartta, me ei automaattisesti ymmärretä välttämättä toista. Joskus siis jonkin asian selittäminen ja perustelu voi olla aivan turhaa, koska toinen ei ihan oikeasti sitä ymmärrä. Meidän tarkoituksemme kun ei aina ole olla aivan ”samalla kartalla”, sehän olisi ihanaa ja ihanteellista, mutta mahdotonta. Tästä päästään siihen, miten esimerkiksi parisuhteissa on tiettyjä asioita, mitkä aiheuttavat jatkuvasti ristiriitoja ja ymmärtämättömyyttä kahden ihmisen välillä.
Tunteet asuu kehossa. Mehän tunnetaan kehollisena hyvin voimakkaasti vaikkapa jännitys, suru tai pelko. Mikäli ihminen on kokenut jotain traumaattista (tämän ei välttämättä tarvitse olla mitään radikaalia, ääripäähän menevää kaltoinkohtelua) mutta jotain, missä ei ole tullut kuulluksi / nähdyksi tai on tullut esimerkiksi ”pienennetyksi” tai tunteet on jollain tapaa tukahdutettu, syntyy tunnelukko. Tunnelukot myös peritytyy, mikäli omalla vanhemmalla tai isovanhemmalla on traumaa. Tästä on ollutkin viime aikoina paljon mediassa. Alle kuusi vuotias lapsi on ns. ”täysin auki” ja imee magneetin tavoin ihan kaiken. Hyvässä ja pahassa.
Ihmisen perustarve on tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi ja ihmisen suurin pelko on tulla hylätyksi. Lapsi on hieno esimerkki siitä, ettei se kyseenalaista vanhempaansa / kasvattajaansa / kokemaansa. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen ja riippuvainen vanhempiensa hyväksynnästä. Lapsi keksii keinot, millä saisi rakkautta. Se on lapsen ravintoa.
Tietoinen mielemme ei välttämättä muista tai tiedä tai tiedosta sitä, jos meillä on jotakin traumoja. Mutta siinä vaiheessa, kun aika on otollinen, ne tulee käsiteltäväksemme. Tavalla tai toisella. Itse ainakin olen niin kiitollinen ja siunattu, että romahdin, koska olen joutunut riisumaan kaikki naamiot ja roolit ja menemään niin syvälle itseeni, että pystyn rakentamaan elämäni uudelle pohjalle. Eheytymään. Toden totta elän mieluummin aidosta totuudesta, rauhasta, ilosta, rakkaudesta ja vapaudesta käsin. Se, mitä itse voi tehdä, on lähteä vapauttamaan tunteita kehon kautta.
Jotta me päästään tuohon tilaan, että me tunnemme aitoa, kuplivaa iloa, rauhaa, rakkautta, vapautta jne. on ainoa reitti siihen perustunteiden läpikäyminen, mikä vie aikaa. Se ei ole helppo tie, mutta se on kaiken sen vapautumisen ja loppuelämän kannalta parasta mitä voi itsensä eteen tehdä.
Jotta teksti ei lähde liikaa rönsyilemään ja pysyy asiassa, voisin tähän loppuun suositella pari kirjaa. Kannattaa ehdottomasti lukea tuo ensimmäinen ensin.
Antti Pietiäinen – Tunne anti, tunne perimä
Antti Pietiäinen – Tunne perimä ja identiteetti
Long story short: Traumatisoituneen ihmisen on mahdollisuus eheytyä, vaikka työ onkin melkoista itsetutkiskelua ja kipeääkin. Onnellisuuteen ei valitettavasti ole mitään oikotietä.