Tunnen itteni luuseriksi
On tapahtunut hidas valuminen vaikeampaan ajanjaksoon.
Lokakuussa päättyneen terapian jälkeen päättyi pian myös silloinen (lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi) ihmissuhde.Kirjoitinkin siitä, että oli onnea matkassa, että se päättyi ja että osasin havainnoida vaaran merkit. Tein myös oikean valinnan valitessani itseni suhteen sijaan. En tiedä missä olisin nyt tai mihin olisin vielä joutunut. Minun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä jäänkö vai lähdenkö, päätin lähteä ja päätöksen siitä tein itse.
En tehnyt erosta perinteistä surutyöskentelyä, koska koin selvinneeni voittajana. Ja tottahan se onkin, vaikka suru olisi ihan luonnollinen osa eroa. Surun tuntemisen sijaan tunsin alkuun tietenkin vihaa, joka toimi itseni puolustajana. Sen vaiheen jälkeen iski tyhjyys. Ihan kuin asia ei olisi koskaan edes tapahtunut minulle. Mieli blokkasi koko asian pois. Tyhjyys jäi muutenkin elämään – tunteet ilosta suruun ja kaikki siltä väliltä, olivat ja ovat taas kateissa. Tuo ihminen on minulle kuin sumua, ihan kuin sitä kaikkea ei koskaan olisi ollutkaan.
Olen ennenkin kokenut tyhjyyden tunnetta, niin en jäänyt sitä sen koommin miettimään. Ehkä ennemminkin harmittelemaan, että miksi sen piti taas vyöryä näin vahvasti päälle. Mietin myös, että tämä kuuluu osaksi sairauteen ja tyhjyyden tunne usein on myös mieltä suojaava keino. Sen(kin) kanssa oppii elämään, kun pakko on.
Tyhjyys kuitenkin helposti ajaa (ainakin minut) kohti lyhytkestoisia mielihyvän tuottajia. Kohti kaikkea sellaista, joka rikkoisi tuota tyhjyyden kokemusta ja saisi tuntemaan ”oikeita tunteita”. Tyhjyys tekee myös välinpitämättömäksi ja voimattomaksi. Ei jaksa samalla tavalla huolehtia itsestään (nukkuminen – unirytmit, syöminen – terveellinen ruokavalio, kodin siisteys, jne.) Rutiinit särkyy. Ja kun ruokahalua ei ole ja ruoka ihan oksettaa, pahoinvointi ei erityisesti patista syömään. Saatan haahuilla kaupassa, mitä ostaisin, eikä juuri mitään tee mieli. Sitä suorittaa elämää kuin robotti, hoitaa asioista vain pakolliset. Näitä asioita ehkä jollain tasolla tiedostaa ja ne harmittaa, mutta on helpompi vaan paeta, kuin kohdata niitä. Tai ylipäänsä myöntää, että hei, taidan tarvita jeesiä. En oikeastaan välillä edes tiedä, mitä se konkreettinen apu voisi olla. Tajuan vaan, että hitto mä olen nyt hukassa!
Syksyn ja alkutalven, tämän alkuvuoden riesana minulla on ollut nyt jatkuvat flunssat. Flunssat, mitä en ole sairastellut aiemmin aikoihin. Vastustuskykyni on ollut kaiketi aika hyvä, koska mitkään töissä tai kaveripiirissä pyörineet pöpöt eivät ole tarttuneet muhun. Flunssien lisäksi atooppinen ihottuma on räjähtänyt pahemmaksi kuin aikoihin. Se on levinnyt kämmenistä käsivarsiin, kylkiin, silmäluomiin ja suun ympärille. Kutina on hillitön. Fyysiset vaivat pahentavat henkisiä ongelmia ja toisinpäin. Huomaan sen, että heti kun fyysinen keho alkaa pragaamaan, alan pelätä. Kaikkia vakavimpia vaihtoehtoja ja myöskin syyllistää itseäni, että omilla elintavoillani ja valinnoillani olen itseni tähän jamaan saanut ja tämän kaiken itse aiheuttanut. Se on syöksykierre. Se vie itseinhoon ja itseinho siihen, ettei pidä itsestään huolta. Siinäpä sitä sit ollaan. Muistan, että käteni olivat aivan kaamivassa kunnossa viime kesäkuussa, jolloin koin tyhjyyttä äärimmäisen paljon. Atopialla on siis omalla kohdallani selkeä yhteys henkisen hyvinvoinnin kanssa.
Viime sunnuntaina menin työpäivän päätteeksi työterveyshuoltoon kertomaan lääkärille täysin rehellisesti, missä nyt mennään. Tajusin, että nyt on jo jonkin aikaa asiat olleet poissa raiteiltaan. En olisi millään jaksanut mennä, mutta tiesin, että minun täytyy. Lääkäri laittoi lähetteen labroihin ja psyk.päivystykseen (jonne pääsee huom. aina ilman lähetettäkin, mutta anyways!) Pääsin nopeasti lähetteen vuoksi psykiatrin juttusille ja hän laittoi siitä vielä lähetteen psykiatrian polille. Kun pääsin kotiin, nukahdin (joskus klo 20.00 aikaan), heräsin uudestaan 01.30 ja jatkoin unia puolillepäivin. Jatkoin päiväunilla ja illalla kun nukahdin, nukuin yön aikana 14h. Ja eilen myös päiväunet. (Hiukan univajetta…) Eilen mulla oli jälleen työterveyslääkäri, joka tsekkasi vielä tän ihon uudestaan, kuunteli keuhkot, katto kurkun ja korvat ja tsekkas imusolmukkeet. Eilen sain puhelun psykiatrian polilta koskien lähetettä, ja tämä psykiatrinen sairaanhoitaja oli sitä mieltä, että en kuulu erikois-sairaanhoidonpiiriin. En esimerkiksi siksi, että minulla ei ole konkreettista itsemurhasuunnitelmaa. Eihän siitä niin mahdottoman pitkä aika ole, kun minut psyk.polilta on kirjattu ulos. Hoitaja aikoi jutella vielä lääkärin kanssa ja saan postitse vielä päätöksen, miten lähetteen kanssa kävi. Tämä siis tarkoittaa sitä, että hoitoni keskittyy jatkossa(kin) työterveyteen. Psyk.polin asiakkaana tietenkin on mahdollisuus saada monenlaista tukea, ehkä laaja-alaisemmin, mutta koen, että työterveyden tuki on ollut äärimmäisen hyvä. Minulla on (luojan kiitos) aivan mieletön nimetty työterveyslääkäri sekä tarvittaessa lähetteellä pääsen psykiatrille; joka on myös yksi Suomen parhaita. Minulla on pian seurantakäynti nimetyllä työterveyslääkärillä sekä yhteinen tapaaminen työnantajani kanssa. Tukitoimia siis on. Tulen tässä kuussa tapaamaan myös terapeuttini yhden kerran. Sellainen tsekkaus, että miten minulla menee.
Hmm… Hassua tässä kaikessa sairaudessa on, että kun fyysinen keho sairastuu, alkaa pelätä kuolemaa. Tai ei aina välttämättä konkreettisesti kuolemaa, vaan hidasta kärsimystä ja sitä, että on sairastunut vakavasti ja että se olisi oma syy (omilla elintavoilla tai valinnoilla aiheutettu). Samaan aikaan, kun on masennusta ja ahdistusta, haluaisi jollain tasolla pois täältä. Ei jaksaisi enää taistella. Kuitenkaan en haluaisi kuolla. Haluaisin olla paremmassa kunnossa. Pää myllää tiettyjä keloja, ja on vaikea irrottautua niistä hetkeksikään. Jotkut vanhat tunnetilat tai ajatukset saattavat ottaa vallan, joiden luuli jo kauan sitten jääneen unholaan.
Kun olin tuossa parisuhteessa, pystyin tuntemaan taas iloa, rakkautta, hyvää oloa. Nautin työnteosta ja olin energinen. Jotenkin jälleen elossa. En pelkästään olemassa. Tiedän, ettei mikään ulkopuolinen sitä tunnetta minulle tuo, vaan se on jo olemassa – minussa. Siihen ei tarvita kumppania, vaan se on löydettävä sieltä itse, todistetusti kun se siellä jo on.