Unelmista totta
Kirjoittamisesta on melkein kahden kuukauden tauko. Sinä aikana on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Samalla selaan kalenteriani, että muistaisin itsekin paremmin, mitä tässä välissä oikein onkaan ollut. Mutta en siltikään aio keskittyä niinkään noihin menneisiin viikkoihin, vaan ennen kaikkea tulevaan. Koska minulla on teille iloisia juttuja.
Mutta palatakseni lyhyesti näihin parin kuukauden sisällä olleisiin tapahtumiin. Olen siivonnut raivolla mun kaappeja ja laatikoita. Halunnut saada selkeyttä ja järjestystä. Ollut lomalla, oltiin tyttöjen kanssa viikko Levillä. Aivan ihana, sekopäinen reissu. Unohtumaton. Atopia on räjähtänyt käsiin. Sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti. Oon vetänyt joogatunteja. Olen saanut siitä hyvää palautetta ja se on antanut mulle uutta virtaa ja uskoa itseen. Viettänyt mun valmistujaisia. Nähnyt muutenkin ystäviä. Tavannut mun terapeutin. Ollut on – off flunssassa. Juhlinut rakasta, 30-vuotista Mayaa. Tehnyt mun ”normi”työtä. Tavannut ystäväpariskunnan luona ihmisen, josta on kuukaudessa tullut mun ystävä, sielunkumppani ja poikaystävä. Aivan crazyä. Sen lisäksi, että meidän yhteiset viikot on olleet hyvinkin intensiiviset, nopeatempoiset, nauruntäyteiset ja oikeastaan myös jonkinmoista tunteiden vuoristorataa, olen haudannut sinä aikana yhden ystävistäni. Ollut henkisesti ja fyysisesti aivan paskana. Olen joutunut olemaan nyt pidemmän pätkän ihoni takia pois töistä, lauantaina toivottavasti paluu arkeen mahdollistuu. Mulla oli maailman paras 33-vuotis syntymäpäivä, J mahdollisti sen. Päivä oli aamusta iltaan ja illasta aamuun upea. Tuun muistamaan sen ikuisesti. Kaikkea tällaista. Iloa ja surua. Elämää. Ja nyt ollaan taas valon puolella.
9.2. sunnuntaina sohvalla, tän uuden tuttavuuden sylissä istuessani lauloin Evelinaa. ”Oltaispa tavattu aiemmin, et saisin olla sun kauemmin.. Hyvä tulee hitaasti, liian hitaasti.. Oltaispa tavattu aiemmin..” – Kävi ilmi, että J on muusikko. Monipuolinen talentti, joka sano mulle, et mun ääni pitää saada kuuluviin. Hän vakuutti, että mulla on todellisia lahjoja.
Mun iänikuinen unelma on ollut laulaa. Olen myös harrastanut sitä lapsesta asti. Koulukiusaaminen jätti kuitenkin jäljet ja arvet ja siitä(kin) tuli pelottavaa, enkä oikein uskonut itseeni. Joka vuosi kun Idolsiin oli haku, harkitsin ja pohdin, ja sitten mietin, etten kehtaa mennä itseäni sinne nolaamaan. Mitä minusta kirjoiteltaisiinkaan ja entä jos epäonnistuisin? Sama oli Voice of Finlandin kanssa. Petyin ja harmistuin monet kerrat kun haku oli päättynyt, mutta samalla koin helpotusta – Eipä tarvitse mennä tänäkään vuonna. Ja sitten kyyneleet silmissä kateellisena katsoin muiden esityksiä ja mietin, minäkin voisin olla tuossa.
Blogin aloituksen kanssa oli sama juttu. Osaanko minä kirjoittaa? Kuka tätä muka lukisi? Mitä voin kirjoittaa ilman, että joku alkaa taas satuttaa minua sanoillaan? Sairastumisen jälkeen kaikki kuitenkin muuttui. Kirjoittamisesta tuli lääkettä, sain siinä myös varmuutta ja niin kliseistä kuin se onkin – tekemällä oppii jatkuvasti ja kehittyy. Vahvistuu. Ja kun kuuntelee omaa intuitiotaan, sitä omaa sisäistä viisauttaan ja antaa sen määritellä tekemiset – vain taivas on rajana. En anna enää pelon määrittää, mitä valitsen tehdä. Saan jatkuvasti palautetta siitä, että annan näille vaikeille asioille ääneni ja kasvoni. Kuulen, että olen rohkea. En aina osaa yhdistää sitä rohkeuteen, mutta sitähän se oikeasti on. En olisi joskus uskaltanut. Nyt uskallan.
Vappuna 2017 lauloin Erottajalla karaokessa. Olin aina kauhistellut ajatusta, että vetäisin jonkun biisin missään noin, kaikkien, tuntemattomien ihmisten kuullen. Ääni väristen sen silti tein. Sen jälkeen olen laulanut karaokessa tähän päivään asti. Saatan vetää illan aikana useamman biisin ja nautin siitä. Enää mua ei jännitä, vaan sisällä on äärimmäinen palo ja halu tehdä sitä. Olen laulanut häissä ja synttäreillä ja ties missä.
Eilen olin ensimmäistä kertaa studiolla. Ääniteltiin, kokeiltiin vähän mun äänialan laajuutta. Pääsin homman makuun. Olin päivän päätteeksi ihan naatti, mutta hyvällä tavalla. Mä rakastuin siihen ikihyvikseni mitä eilen tapahtui. Tätä lisää, ajattelin.
Mä en enää anna kenenkään toisen määritellä mitä mun kannattaa tai ei kannata tehdä. Mä en anna pelkojen sanella tai olla unelmieni esteenä. Mä kuuntelen itseäni ja teen just sitä ja niitä asioita, mitä mä itse haluan. Elämä on näyttänyt 100 – 0 sen varjopuolet ja pimeyden, joten haluan sen kaiken ajan mitä täällä maanpäällä fyysisenä olentona olla saan, toteuttaa itseäni ja kulkea kohti unelmiani. Se on mahdollista, ihan jokaiselle. Se vaatii sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta, helvetinmoista rohkeutta, kärsivällisyyttä, uskoa. Mutta minä tiedän, että se on mahdollista. En anna yhdenkään ihmisen enää mua lannistaa tai seistä mun intohimojeni tiellä. Se on menoa nyt <3