Kun mieli järkkyy
Herkkyys on voimavara. Se on voimavara nähdä elämässä kaikki ne kauniit ja hyvät hetket ja nauttia jokaisesta niistä. Pahimmillaan se voi olla tuhoisaa. Herkkänä aistii kaiken ja helposti satuttaa itseään toisten sanoista tai teoista. Olen yrittänyt jaksaa, olla iloinen, reipas, ahkera, tunnollinen ja kantanut harteillani paljon myös muiden murheita pitkään. Ja paljon murheita ja traumaattisia tapahtumia, ilman, että olen pystynyt oikein tekemään niille mitään. Ne ovat kulkeneet matkassa mukana. Sen ilon ja positiivisuuden taakse kätkeytyy oikeasti niin paljon taakkaa, jota en vaan enää jaksanut kantaa. Huolet alkoi pyöriä päässä yötä päivää taukoamatta. Vaikka elämäni muuten – sehän on ollut juuri sellaista millaisen haluan, mutta pelot ovat varjostaneet sitä liikaa. Kova stressi ja monet viime aikaiset ja elämäni aiemmat kuormitustekijät vaan levisi lopulta käsiin.
Joitakin kuukausia sitten; Ensin alkoi mennä yöunet, sitten tuli pelko siitä, etten enää nukkuisi joka ruokki pelkoa entisestään, valvoin yöt läpeensä, sitten alkoi voimakkaasti ahdistaa ja jäljelle jäi lopulta tyhjyys, lamaannus, masennus. Olen ollut sairaalassa, välillä kotona, taas sairaalassa, olen oksentanut päivät ja yöt univajeesta ja henkisestä pahasta olosta, katsoessani peiliin en tiedä kuka olen, jokainen aamu tuntuu raskaalta ja vaikealta kun tuntuu, ettei pääse sängystä ylös. En pysty keskittymään mihinkään. En voi lukea, en katsoa televisiota. Jos menen ulos, tuntuu kuin olisin joku irrallinen ihminen, joka ei kuulu mihinkään ja tunnen vain surua katsoessani auringosta nauttivia ihmisiä. Katse laahaa maata tai huomaan tuijottavani tyhjyyksiin. Saan poissaolokohtauksia. En jaksa puhua. Paino on pudonnut kymmenen kiloa. Hiukset lähtee. Syyllistän itseäni. Jossittelen. Mietin mitä minä olisin voinut tehdä toisin, että tämä olisi ollut estettävissä. Edes vahvasta lääkityksestä huolimatta mieli ei meinaa antaa minun nukkua. Se havahduttaa hereille öisin väkisin. Välillä en nuku edelleenkään ollenkaan. Nykyään kuitenkin onneksi jo jotenkin. Ja jos henkinen olo on mitä on, voitte kuvitella mikä fyysinen vointini on. Ei tätä pysty edes kuvailemaan. Tätä kirjoittaessani en esimerkiksi näe kunnolla, mutta järki sentään juoksee sen verran että selviä lauseita saan aikaan. Välillä olen pelännyt kuolevani. Välillä toivonut. Olen aivan loppu.
Kai tästä paranee, kun itsekin uskoisi siihen ja osaisi ajatella niin. Jostain kun saisi ammennettua sitä positiivisuutta itseäkin kohtaan, tällä kertaa minun täytyy olla se ketä hoidetaan eikä niin että minä hoidan muita. Tämä on vaan niin pelottavan erilaista, mitä elämäni on ollut ja minun on hyvin vaikea ymmärtää miksi juuri minulle piti käydä näin. Tällä hetkellä ollaan syvällä jossain, jonka jälkeen toivottavasti olen entistä vahvempi, pelottomampi, onnellisempi ja eheämpi ihminen. Sitten kun selviän.
